Kasvatus arvoihin – arvoa kasvatukseen

NFG:n kasvatusblogi


Jätä kommentti

Selviytymiskeinoja ja toivoa

WP_20141015_005

Eräs kohtaamani nuori pohti, mikä häntä auttaa jaksamaan. Ensimmäisenä hänen mieleensä nousi se, että monella on asiat paljon huonommin kuin hänellä. Hetken mietittyään hän kuitenkin totesi, että se ei oikeasti lohduta yhtään ja että lohdullisemmalta tuntuu se, miten vaikeista asioista hän on jo selviytynyt ja että nyt elämän suunta on kuitenkin oikea, vaikka matkaa toivottuun hyvinvointiin vielä on. Nuorelle todellisin mittakaava onkin oma elämä.

Toivon horisontti – harjoituksessamme nuoret ovat muistelleet elämänsä selviytymisen kokemuksia ja toiveikkaita hetkiä sekä pohtineet, mitä toivo heille tarkoittaa, mitä mielikuvia se tuo ja mikä on toivon merkitys heidän omassa elämässään. Yllättävää on ollut se, että vaikka kaikki harjoituksen tehneet nuoret olivat keskustelleet jo aiemminkin elämänsä vaikeuksista, niistä selviytymisestä ja heidän käyttämistään selviytymiskeinoista ei ollut monikaan puhunut eikä niitä kovin paljoa pohtinut.

Selviytymisen kokemus jäsentyy usein vasta jälkikäteen, jolloin ehkä monesti keskustellaan jo enemmän tulevaisuuteen ja senhetkiseen elämäntilanteeseen liittyvistä teemoista. Kuitenkin menneisyyden selviytymiskokemusten analysointi ja pohdinta voivat tarjota korvaamattoman ikkunan havaita jokaisen ihmisen ainutlaatuisia tapoja selviytyä ja kestää kärsimystä. Mitä paremmin tunnemme kykymme ja tapamme selviytyä, sitä luottavaisemmin voimme suhtautua tulevaisuuteen ja sitä itsevarmempia voimme olla myös vaikeuksien kohdatessa.

Todennäköisesti nuoren on vaikeuksien keskellä helpompi käyttää niitä selviytymiskeinoja, joiden käyttöönotosta hänellä on jo aiempaa kokemusta. Näiden keinojen tunnistaminen, pohtiminen ja edelleen kehittäminen voisi toimia avaimena nuoren kykyyn kestää elämänsä vaikeuksia ja selviytyä jatkossakin. Keskusteluissa voi nousta esiin myös tarve monipuolistaa selviytymiskeinojen valikoimaa oman persoonan, elämän tilanteen, voimavarojen ja kiinnostuksen kohteiden mukaan.

Vaikeuksista keskustelu selviytymisen näkökulmasta on herättänyt nuoria huomaamaan omia kykyjään ja vahvuuksiaan sekä mahdollisesti sitä, mikä tarkoitus vaikeuksilla on heidän elämässään ollut. Nuoret ovat kokeneet myönteistä ylpeyttä siitä, että he ovat kaikesta huolimatta selviytyneet. Myös toisten ihmisten antaman tuen pohtiminen on avannut uusia merkityksiä omalle elämälle: pieniin kohtaamisiin kätkeytyy yllättävän paljon emmekä voi kuin aavistella, miten jo pelkkä olemassaolomme voi tukea muita.

Lähes kaikki nuoret ovat kertoneet keskustelleensa epätoivon ja toivottomuuden tunteistaan aiemminkin, mutta vain harva oli keskustellut toivosta. Yllättäen toivo on ollut kuin uusi aihe. Nuoria myös pelottaa toivoa. ”Mä yritän, et mä en toivois mitään, et sitten ei pettyis”, ”Mä oon aina aatellut, et ei pelkkä toivominen riitä mihinkään ja siks en toivo oikeestaan mitään”. Keskustelujen kautta monet nuoret löysivät toivosta yksittäisiä toiveita laajemman kokonaisuuden, jolla voisi olla merkitystä heidän elämälleen.

On tärkeää pohtia, minkälainen toivo on nuorten mielestä tavoittelemisen arvoista. Nuoret mieltävät toivon hyvin eri tavoin; jollekin toivo merkitsee sen tiedostamista, että hyvät ja huonot asiat ovat olemassa yhtä aikaa, jollekin toivo on rohkeutta elää omannäköistä elämää, vaikkei voi varmasti tietää, mitä tuleman pitää. Jollekin toivo on tieto siitä, että ei ole yksin. Toivo voi merkitä myös esimerkiksi avointa tulevaisuutta, mahdollisuuksien kokemista tai tunnetta siitä, että käänne parempaan on mahdollinen. Jokaisella on omanlainen toivonsa.

Emme voi vähätellä toivon merkitystä inhimillisten kärsimysten äärellä. Nuorten omat selviytymiskokemukset ja niiden jäsentäminen voivat lisätä myös toivoa heidän elämässään. Selviytyminen ja toivo ovatkin universaaleja teemoja, joiden kannattelevan voiman voisimme nostaa kiinteäksi osaksi arkipäivää ja vaikeassa elämäntilanteessa kamppailevien nuorten tukemista.

Mainokset


Jätä kommentti

Tunteikas hevoskerho

Iloinen, odottava ja hieman jännittynytkin tunnelma valtaa tallituvan. Monelle lapselle viikon kohokohta, heppakerho on alkamassa.
Ratsastusseurojen ja –tallien järjestämissä kerhoissa ympäri Suomen harjoitellaan erinäisiä hevosiin liittyviä taitoja; leikitään, askarrellaan ja unelmoidaan kaikesta maan ja taivaan välillä, etenkin niistä hevosista.
Tänään luvassa on kuitenkin hieman erilainen kerhopäivä. Erityisen arvokas sellainen.
Lapset asettuvat suuren pöydän ympärille, puheensorina hiljenee. Aloitan fiiliskierroksella; jokainen lapsi saa kertoa millä tuulella hän on.
Vastaukset ovat moninaisia. Iloisesta, riehakkaasta, hassusta, rauhallisesta ja ihan OK-fiiliksestä koostuu ryhmän yhteinen tunnelma.Yksi tyttö on ihmettelevällä tuulella ja kysyy olenko laittanut kulmakarvoihini väriä? No, olenhan minä kun muuten niitä ei erottuisi. Näytän miten pystyn näillä ”maalatuilla” kulmakarvoillani ilmentämään erilaisia tunteita, iloista, hämmästynyttä, epäilevää tai vihaista. Kulmakarvojeni maalaus saa heti ymmärrystä ja merkityksen.
Kerron olevani itse tällä hetkellä tosi innostuneella tuulella, mutta päivään on mahtunut paljon erilaisia tuntemuksia. Olen ollut aamulla herätessäni väsynyt, sittemmin huolestunut hevoseni voinnista, helpottunut kun sillä olikin kaikki hyvin, iloinen ja tyyni kävellessäni metsässä, stressaantunut ja vähän hermostunut autoillessani ruuhkassa ja pelätessäni myöhästyväni sen vuoksi kerhosta.
Ikävistä tunteista ainakin väsymyksen ja stressin olisin voinut välttää omilla valinnoillani; menemällä ajoissa nukkumaan tai lähtemällä aiemmin liikenteeseen…
Lapsista moni toteaa kokeneensa myös erilaisia olotiloja päivän aikana, hyviä ja huonoja.
Sellaistahan elämä on, erilaisia hetkiä ja sattumustensa summa johon omilla tavoilla ja valinnoilla on kuitenkin paljon vaikutusta.
Puhe rönsyää omista tunteista vielä hevosten tunteisiin. Onko niillä samankaltaisia tunteita kuin ihmisillä? On toki ja tämän vuoksi on äärimmäisen tärkeää niiden kanssa toimiessaan tunnistaa oma tunnetilansa kuten ihmisten kanssa kohdatessaan. ”Hevonen on oikea ajatustenlukija” kerron lapsille. Joku kysyy pitääkö tunteita sitten piilotella hevosten kanssa jos ne kerran lukevat niitä? Ei, koska hevonen arvostaa sinua sellaisena kuin olet, mutta oikeanlaisen tunnetilan löytäminen on ”hevosmies-” ja ratsastustaitojen kehittymisen taikasana.
Esitän asian käänteisesti; Millaisella tuulella lasten ihannehevonen olisi hoitaessa tai ratsastaessa? Se olisi kuulemma rauhallinen, luottavainen, innokas, tarkkaavainen, pirteä, iloinen ja kärsivällinen. Pitäisikö tai kannattaisiko meidän itse käyttäytyä ja tuntea samoin jolloin hevonen vastaa tunteisiimme ja sitä kautta ohjautuvaan käytökseemme? ”Kyllä!” Kuuluu yhtenäinen vastaus. Entä jos päivämme ei olekaan sujunut kovin hyvällä fiiliksellä? Kuinka kääntää mittaria niin että voimme odottaa hevoselta kaikkea tätä?
Yhteisen pohdiskelumme tuloksena syntyy ajatuksia että talliyhteisön pitäisi olla kaikille mukava paikka jossa hyvään fiilikseen pääseminen on turvattua. Kun ihmiset ovat hyvällä tuulella ja voivat hyvin, suojataan myös hevosia ikävältä kohtelulta. Tällöin luottamuksen ja tuen yhteisössä tulisi olla vahva, huonosta olosta, peloista ja epävarmuudesta puhuminen luontevaa siinä missä onnistumisten ja ilonkin jakaminen.
Kuinka moni käsi sydämellä menestyy ja jakaa menestyksensä mieluummin yksin kuin yhteisön iloitessa rinnalla?
Päädymme tulokseen että yksilölajissakin kuten ratsastus vahvasti on, menestys tuntuu paljon paremmalta kun matka sinne on taitettu yhdessä ja yhteishengessä.


Jätä kommentti

Uskallatko sinä puuttua?

”Katkaiskaa musiikki! Hei järkkärit, tuo tyyppi lyö tuolla naisia!” Festareiden lavalla esiintyjä laittaa biisin poikki ja pyytää järkkäreitä poistamaan eturivissä riehuneen miehen. En nähnyt itse riehumista, mutta kauempana keikkaa katsoneena jäin ihailemaan sitä, että laulaja puuttui tilanteeseen. Voin aidosti sanoa, että olen onnellinen siitä, että joku uskaltaa ja haluaa puuttua väkivaltaisiin tilanteisiin.

Tilanteisiin puuttuminen ei ole aina helppoa. Lehdissä on ollut useampia juttuja tänä kesänä siitä kuinka kukaan ei auta. Puuttuminen kadulla nähtävään väkivaltaan on ollut vaikeaa. Kyse ei tarvitse olla edes siitä, että vaarantaisi itsensä puuttumalla tilanteeseen. Eräs toimittaja kertoi nähneensä tilanteen, jossa pääkaupungissamme bussikuski tiuski ulkopaikkakuntalaiselle perheelle heidän yrittäessä ostaa bussilippua. Kun murteella puhuneiden asiakkaiden sanat eivät olleet oikeanlaisia, oli bussikuski purkanut ärtymyksensä heihin. Sinänsä hienoa, että toimittaja toi asian esiin ja kirjoitti asiasta artikkelin, mutta olisiko hän voinut myös tuossa tilanteessa toimia ikään kuin tulkkina. Uskoisin, että jos asiakkaana olleen äidin silmät olivat jo kyyneleiset hänen yrittäessään saada itsensä ymmärretyksi lippua ostaessaan, hän olisi myös arvostanut ystävällistä ihmistä, joka tulisi hänen tuekseen ja puhuisi niillä ”oikeilla” sanoilla kuskille.

Mutta mikä on se raja milloin meidän tulisi puuttua tilanteeseen? Kulttuurissamme painotetaan toisen ihmisen rajojen kunnioittamista ja haluamme pitää asiat ominamme. Mutta voisiko tuo toisen ihmisen rajojen kunnioittaminen tarkoittaakin sitä, että puolustaisimme niitä. Näkiessämme tilanteen, jossa kohdellaan toista ihmistä väärin, puolustaisimme hänen rajojaan. Mutta samalla puolustaisimme myös omia rajojamme, sillä jokainen väkivallan teko jonka näemme, olipa se sanallinen tai fyysinen satuttaa myös meitä. Jokainen väkivaltainen teko jättää arpensa niin uhriin, mutta myös tekijään ja sivusta seuraajaan.

Jokainen pienikin ele, jolla ulkopuolinen puuttuu väkivaltaiseen tilanteeseen, on tärkeää. Uhkaavan tilanteen lannistamana meidän on vaikeaa puolustaa itseämme, mutta toisen tuen avulla pystymme siihen. Haastankin siis jokaisen meistä, niin itseni kuin Sinutkin puuttumaan väkivaltaisiin tilanteisiin. Helppoa se ei välttämättä ole, mutta pienet teot kasvattavat meitä itseämme myös ihmisenä. Ja lopulta voimme jopa keskeyttää musiikin puuttuaksemme tilanteeseen.


Jätä kommentti

Luonnollista puhetta

Näin kesän kynnyksellä luonto on kauneimmillaan ja kilpailee taas itsensä kanssa värien ja äänien runsaudessa. Nyt kannattaa laittaa välillä ”läppärit” kiinni ja suunnata ulos nauttimaan ympäristön kauneudesta ja monimuotoisuudesta.

Itse olen kasvanut maaseudulla, missä luonto on ollut aina vahvasti läsnä. Meille on pienestä saakka opetettu, että myös luontoa täytyy kunnioittaa ja arvostaa. Nykyään puhutaan paljon ihmisten luontosuhteesta, mutta mitä sillä sitten loppujen lopuksi tarkoitetaan? Kunnioitusta ja arvostusta ehkä, kuten missä tahansa suhteessa toista kohtaan.

Edelleen käyn usein lähimetsässä kävelemässä. Luonnon hiljaisuudessa mieli lepää ja voi pysähtyä kuulostelemaan hetkeksi tuntemuksiaan – ottaa etäisyyttä arkirutiineihin. Tällöin voi tuntea olonsa nöyräksi ja pieneksi. Sitä on jonkin alkukantaisen äärellä, sellaisen joka on ollut jo kauan ennen ihmistä. Kaikki tuntuu olevan harmoniassa ja ihminen näyttäytyy pienenä, vaikkakin tärkeänä osana suurta kokonaisuutta.

Näitäkin mietin, kun eräänä lämpimänä päivänä ystäväni kanssa pysähdyin Näsijärven kallioille katselemaan ilta-auringossa levollisena kimaltelevaa järvenselkää. Yritin näppärästi liittää tähän nappaamani kuvan tuosta näkymästä, mutta kännykällä nopeasti otettu kuva ei tehnyt mielestäni kokemukselle likimainkaan oikeutta. Niinpä jätin sen pois.

Jatkoimme ystäväni kanssa matkaamme ja poikkesimme hieman polulta. Edessämme odotti lohduton näky! Joku oli tuonut piittaamattomasti roskansa metsään ja ne oli levitetty ympäri metsäaukeaa. Se sitten siitä idyllistä.

Professori Lauri Rauhala on tehnyt filosofisen elämäntyönsä eksistentiaalisen fenomenologian parissa. Hän esittää holistisen ihmiskäsityksensä mukaan kolme ihmisen olemassaolon muotoa: tajunnallisen, situationaalisen ja kehollisen olemuspuolen. Ihminen on näitä kaikkia samanaikaisesti, eikä mitään edellä mainituista olemisen perusstruktuureista voi sulkea pois. Olemme näiden pohjalta jatkuvassa vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa, johon myös fyysinen ympäristö ja luonto kuuluvat. Tähän ainutlaatuiseen vuorovaikutussuhteeseen sisältyy myös vastuuta.

Kunnioitetaan ja arvostetaan siis myös luontoa ja ympäristöämme, jotta saisimme nauttia sen kauneudesta ja monimuotoisuudesta jatkossakin.

Mukavaa kesää ja arvokkaita hetkiä luonnossa!

 

 


Jätä kommentti

KAIKKI ON HYVIN JUURI NYT

”Olet tässä, elä hetkessä..”. Seitsemän ohjetta läsnäolon taitoon olivat työpöytäni muistitaululla kun aloitin työt NFG:ssä. Joku viisas oli ne siihen jättänyt ja olen siitä iloinen. Ne muistuttavat minua päivittäin pitämään huolta itsestäni ja toivon mukaan myös muista ympärilläni olevista ihmisistä. Tietoinen läsnäolo rauhoittaa kiireistä mieltä, auttaa nauttimaan elämästä juuri nyt, lisää tyytyväisyyttä juuri tähän hetkeen…..
Läsnäolon taito on kiehtonut minua erityisesti viimeiset vuodet, jolloin se on joutunut ehkä kovimmalle koetukselle koskaan elämäni aikana. Pitäisi muistaa, osata ja jaksaa olla läsnä töissä, kotona ja ystävien kanssa. Ja jos itselleen ja puolisolleen ei muista olla läsnä, niin auta armias mitä siitä seuraa. Toisaalta niin helppoa ja toisaalta niin vaikeaa. Ei ihme, että nykyään aikuisia ihmisiä suorastaan kurssitetaan tähän taitoon. Minusta tässä taidossa ei sinällään ole mitään uutta, väittäisin sen olevan jopa ihan Homo Sapiensin lajityypillinen ominaisuus joka nyt vaan on jossain vaiheessa päässyt kenties ruostumaan tai unohtumaan.
Onneksi läsnäolon taitoa voi opetella joka päivä. Itselläni se vaatii kyllä jatkuvaa muistuttamista ja tietoista päätöstä keskittyä kulloinkin käsillä olevan hetkeen. Ihan vaan vaikka siihen perunan kuorimiseen tai pyykin ripustamiseen. Kursseille ei onneksi ole pakko osallistua oppiakseen tätä vaan parhaimmillaan se tapahtuu arjen askareita tehdessä. Toki esim. joogan harrastaminen harjoittaa taitoa hienolla tavalla ja saat kaupanpäälliksi vielä notkeat ja taipuisat jäsenet.
Jos läsnäolon taito onkin vanhemmilta hukassa niin lapsilta ei. Kun katsoo leikkivää lasta, voi vain ihailla sitä keskittymistä käsillä olevaan tekemiseen. Ja kun huutaa ruokapöytään syömään, niin kas kummaa ketään ei näy eikä kuulu. Niin intensiivisen läsnä lapsi on leikin maailmassa. NFG:n keskusteluryhmissä sekä me ryhmiä ohjaavat että nuoret saamme harjoittaa tätä läsnäolon taitoa ja, kun siinä oman kokemukseni mukaan onnistuu, syntyy ”flow” ja kaikki sujuu kuin itsestään. Olen ollut vaikuttunut siitä, miten tämän hetkisessä poikien ryhmässä on niin vahva läsnäolon imu. Muistan erityisesti yhden kerran, jolloin kaikki sujui kuin leikiten ja leijuin ryhmän jälkeen pitkään jonkinlaisessa hartaassa meditatiivisessa tilassa. Se oli ihana kokemus. On hienoa, että keskusteluryhmät sekä haastavat että antavat tilaisuuden opetella tätä läsnäolon taitoa.
Nykyajan Homo Sapiensin erilaisella informaatiotulvalla kyllästetyt aivot suorastaan huutavat ja vaativat hetkeen pysähtymistä. Kesäloma on tulossa ja se antaa kutkuttavan paljon mahdollisuuksia harjoittaa läsnäolon taitoa. Oma suosikkini on onkiminen, mikä on sinun?


Jätä kommentti

Pettymysten kohtaamisen taito

Elämään sisältyy väistämättä kärsimystä ja vastoinkäymisiä, koska ihmiset ja maailma ovat epätäydellisiä ja keskeneräisiä. Pettymysten kohtaamisen taito onkin keskeinen osa ihmisenä olemista ja hyvän elämän edellytyksiä. Kysymys ei ole siitä, miten välttää pettymyksiä ja vastoinkäymisiä elämässä, vaan miten kykenee vastaamaan niihin silloin, kun ne asettuvat esteiksi hyvän elämän tielle. Kirjoituksessani esitän neljä kohtaa, jotka ovat mielestäni olennaisia pettymysten kohtaamisessa ja käsittelemisessä.

Tunnusta pettymys ja vastoinkäyminen todeksi

Kokemuksen todeksi tunnustaminen ja sen hyväksyminen, että asiat eivät ole niin kuin toivoisi niiden olevan, on ensimmäinen askel tilanteen muuttamiseksi. Pettymykseen tai vastoinkäymiseen liittyvien tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen voi itsessään rauhoittaa mieltä ja luoda selkeyttävää ymmärrystä käsillä olevaan tilanteeseen. Todeksi tunnustamisen vastakohtana on vaikeiden tunteiden, kuten pettymyksen ja surun kieltäminen ja torjuminen tai niiden täydellinen ohittaminen, välinpitämättömyys – sen kieltäminen, että ikävällä tapahtumalla olisi ollut itselle mitään merkitystä. Torjunta ja kieltäminen voi ilmetä monilla tavoilla, esimerkiksi asian todellisuuden hämärtävillä selittelyillä tai vaikeita tunteita lamauttavalla ja turruttavalla toiminnalla, kuten päihteidenkäytöllä. Kieltäessään ja torjuessaan pettymyksen todellisuuden, ihminen sulkee yhteyden sekä syvimpään itseensä että ympäröivän maailman tapahtumiin, kun taas tunnustaessaan ja hyväksyessään pettymyksen, ihminen on yhteydessä siihen, mitä hän tuntee ja kokee säilyttäen samalla yhteyden ulkoiseen todellisuuteen.

Älä jää yksin märehtimään, vaan hakeudu ystävien ja läheisten seuraan

Epätäydellisyys ja keskeneräisyys, virheiden tekeminen ja epäonnistuminen ovat osa elämää – ne ovat jotakin, mikä yhdistää meitä kaikkia ihmisinä. Toisin sanoen surut ja murheet ovat asioita, joita kaikki joutuvat käymään lävitse tavalla tai toisella; ne ovat osa yhteistä ihmisyyttämme. Hädän hetkellä ihminen saattaa kuitenkin ajatella, että hän on täysin yksin ja ainoana maailmassa kokemassa jotakin, mitä kukaan muu ei ole koskaan kokenut eikä voisi ymmärtää. Itseensä käpertyminen ja eristäytyminen ovat varsin yleisiä, mutta haitallisia tapoja reagoida pettymyksiin ja vastoinkäymisiin. Tällöin ihminen saattaa kokea, että hänessä on jotakin hävettävää ja että hän on täysin kelvoton ja arvoton olemaan toisten seurassa. Jos ihminen jää yksin tällaisten ajatusten kanssa, vakuuttamaan itse itselleen, kuinka mitätön ja surkea olento hän on, niin tilanne kärjistyy entistäkin pahemmaksi. Murehtiminen sysää ihmisen epätoivoiseen noidankehään, josta on vaikea löytää ulos.

Pohdi ja kokeile vaihtoehtoisia tapoja toimia

Vasta kun ihminen on tunnustanut itselleen, että on pettynyt, surullinen, vihainen tai katkera jonkin asian suhteen, hän voi tehdä tietoisen valinnan, miten tahtoo toimia. Se, miten päättää toimia, muuttaa sekä ihmistä itseään että maailmaa hänen ympärillään. Kysymys voi olla hetkellisen tunnetilan muutoksesta, kun esimerkiksi vaikean päivän jälkeen teet iltasella rentouttavan kävelylenkin ystäväsi tai kumppanisi kanssa. Kysymys voi olla jonkin maailmassa olevan yksityiskohdan muutoksesta, kun esimerkiksi päätät hankkia itsellesi pelikiellon internetpelaamiseen ja korttipelaamiseen, jotta voisit säädellä sillä tavoin omaa peliongelmaasi. Kysymys voi olla myös koko elämän suunnan muutoksesta, kun esimerkiksi lopetat pitkäaikaisen parisuhteen tai hakeudut töihin uusiin tehtäviin.

Toiminnan ja valintojen kautta avautuu aina uusia ja erilaisia mahdollisuuksia, jotka laajentavat tai supistavat aiemmin tuntemaamme maailmaa. Samalla me kasvamme tai kuihdumme. Toiminta ohjaa muutoksen ja kokemisen suuntaa, mutta useimmiten se on kuitenkin kokemusta ylläpitävää, jolloin jokin meissä tai maailmassa jo olemassa oleva entisestään voimistuu ja vahvistuu. Kysymys on siis vakiintuneista toimintatavoista, joiden muuttaminen on äärimmäisen hidasta ja vaikeaa; reagoimme pettymyksiin ja vastoinkäymisiin usein kaavamaisilla tavoilla. Uusien toimintatapojen kokeileminen ja sisäistäminen vaati kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä. Joka hetki me teemme kuitenkin valintoja sen suhteen, miten toimimme, ja joka hetki me muutamme itseämme ja maailmaa – tahdoimme sitä tai emme.

Löydä pettymyksille ja vastoinkäymisille merkitys osana laajempaa kokonaisuutta

Suurillakin pettymyksillä ja vastoinkäymisillä on usein kääntöpuolensa, joka voi kirkastua vasta pitkänajan kuluessa. Jokin opiskelupaikka on mennyt ohi suun, mutta sen myötä oletkin päättänyt hakea jonnekin toisaalle, joka on osoittautunut juuri oikeaksi paikaksi sinulle. Tai et olisi ehkä koskaan tavannut nykyistä elämänkumppaniasi, jos olisit lähtenyt vaihtoon ulkomaille kymmenen vuotta sitten, koska tapasitte aivan sattumalta juuri sinä syksynä. Elämältä pohjan murentavilta tuntuneet pettymykset ja vastoinkäymiset asettuvat ajan kuluessa usein kuin itsestään laajempiin kehyksiin muodostaen vaivihkaa vivahteikkaan episodin ihmisen elämäntarinaan.

Huomattavasti hankalampaa on löytää ja hyväksyä vaihtoehtoisia tulkintoja ja merkityksiä pettymyksille ja vastoinkäymisille silloin, kun ne ovat vielä käsillä ja käsittelemättä. Ystävät ja läheiset, jotka pyrkivät neuvottomina lohduttamaan, saattavat esimerkiksi tahattomasti vähätellä ja mitätöidä toisen vaikeaa erokokemusta toteamalla, että ”onhan sinulla silti ystäviä, vaikka poika-/tyttöystävä jättikin”. Tai: ”ainakin sinä olet seurustellut, kun taas minulla ei ole koskaan ollut ketään”. Sen tiedostaminen, että elämässä on paljon hyvää senhetkisistä kärsimyksen aiheista huolimatta, voi parhaimmillaan auttaa asettamaan pettymykset oikeisiin mittasuhteisiin. Tämän prosessin olisi kuitenkin tärkeää tapahtua ihmisen henkilökohtaisen oivalluksen ja kokemuksen kautta.

Pettymysten hetkellä voi olla hyväksi hellittää otettaan siltä elämänalueelta, jota vastoinkäyminen koskettaa ja suuntautua sen sijaan sellaisille elämänalueille, jotka ovat jääneet viimeaikoina vähemmälle huomiolle. Suuntautuminen itsensä ulkopuolelle läheisten ihmisten ja mielekkään toiminnan äärelle, jotka antavat voimaa ja luovat merkitystä elämään, voivat edesauttaa myös perspektiivin löytämistä omien ongelmien ja vastoinkäymisten suhteen. Ihminen, joka havaitsee, että hänellä on elämässään monia hyviä asioita, joista hän voi olla kiitollinen, saattaa tulla myös ajatelleeksi, että nykyiset pettymykset ovat varsin pientä verrattuna kaikkeen siihen hyvää, mitä hän voi elämästään löytää.

Kaiken edellä sanotun pohjalta ajattelen, että hyvän elämän kannalta olisi kaikkein tärkeintä muodostaa sellaisia kestäviä ja vastavuoroisia ihmissuhteita, joissa voi avoimesti olla heikko ja epätäydellinen, sekä kokea silti olevansa hyväksytty sellaisena kuin on – myös niinä hetkinä, kun hätä on kaikkein suurin. Ystävät ja läheiset, jotka osoittavat myötätuntoa ja ymmärrystä toisen ihmisen huolia ja kärsimyksen aiheita kohtaan, voivat omalla esimerkillään auttaa ihmistä suhtautumaan samankaltaisella hyväksynnällä ja ymmärryksellä myös omaa itseänsä ja epätäydellisyyttään kohtaan. Tämän myötä ihmisen on helpompaa asettaa myös itsensä syrjään ja osoittaa samankaltaista myötätuntoa omille ystävilleen ja läheisilleen aina tarpeen tullen.


Jätä kommentti

Täällähän puhutaan vain mopoista

”Eka ryhmä ku mie istuin ja kuuntelin ku pojat puhu mopoista ja kaaos oli käynnissä… sit kuitenkin (kasvoi) kaks vastuunuorta siitä ryhmästä. Mä olin ihan et missä se tapahtu? Mut se tapahtu siinä kaiken mopoista puhumisen kautta”.

                             (NFG:n yhteistyöohjaaja 2013)

Oma ainut mopoilukokemukseni on parinkymmenen vuoden takaa ja sekin lyhyt ajelu päättyi kaatumiseen. Voin siis avoimesti myöntää, että en ymmärrä mopoista yhtään mitään. Tämä luo kuitenkin mainion pohjan keskustelullemme poikaryhmässä. Joudun ohjaajana avoimesti ihmettelemään, kysymään ja pohtimaan asioita mitkä liittyvät mopoiluun. Tunnustamaan, että en tiedä asiasta mitään. Ja voitte uskoa, että niistä mopoista on tullut puhuttua moneen otteeseen.

Vaikken tiedäkään mopoilusta mitään, voin kuitenkin kuvitella siihen liittyvät tunteet, sen vapauden tunteen kun ajat tai minkälaisella hellyydellä huollat omaisuuttasi. Se, että voin kuvitella nämä tunteet ja ymmärrän ne oman kokemukseni kautta, on tärkeää. Se antaa keskustelullemme yhteisen pohjan. Kaiken tuon kyselyn ja yhteisen keskustelun kautta tiedämme ymmärtävämme mitä toinen sanoo, vaikka emme olisikaan asioista aina samaa mieltä tai emme ymmärtäisi mopoiluun liittyviä termejä.

Ja tuolla jossain, mopoista puhumisen lomassa se tapahtuu. Keskustelemme tunteista, arvoista ja asenteista, siitä miten nuori kohtaa vaikeudet elämässään ja mistä hän unelmoi ja mitä toivoo elämältään. Sillä, että aidosti pyrin ymmärtämään mitä nuori kokee mopoillessaan, pystyn myös välittämään nuorelle tunteen, että olen kiinnostunut hänestä. Nuori puolestaan joutuu etsimään sanoja, joilla pystyisi selittämään minulle mahdollisimman hyvin omat tunteensa ja näkökulmansa. Samalla nuori sanoittaa asioita itselleen niin mopoista mutta myös monesta muusta asiasta.

Mopoista puhumisen seurauksena voi nuori jatkossa ottaa koulurepun mukaan kouluun, lopettaa kaverin tönimisen tai saada vaikkapa keskustelun sujumaan äitinsä kanssa. Asioiden sanoittamisella on meidän kaikkien elämään suuri vaikutus. Puhuimmepa mopoista tai traktoreista, ystävistä tai viikonlopun vietosta on tärkeintä, että en oleta mitään vaan annan nuoren kertomien asioiden siivittää ymmärrystäni hänen tavastaan nähdä maailmaa. Ainoastaan kysymällä voin selventää asioita.

Ja oikeastaan, kaikkien näiden keskustelujen lomassa, myös minulle on tullut tunne, että josko vielä jonkinlaisen moottorilla varustetun kaksipyöräisen selkään voisi uskaltautua. Ovat ne nuorten kertomat asiat vaikuttaneet niin voimakkaasti myös minuun.