Bahamasaarille vai Ridgen kainaloon? – unelmat ovat ulottuvuus todellisuudesta

Lukiolaisena unelmoin työstä, joka jättäisi reilusti aikaa myös muille tärkeille asioille: perheelle, rakkaille ystäville ja voimaa antaville harrastuksille. ”Hei, vähän realismia kehiin Helinä. Millä sä sit maksaisit laskut ja kaikki?”, joku ystävistäni kysyi. Näin jälkikäteen ajateltuna unelmointini oli kyllä nimenomaan täyttä realismia, syvää totuutta minusta. Nyt aikuisena saan tehdä sisällöltään palkitsevaa osa-aikatyötä. Arvostan suuresti vapautta vuorotella mieheni kanssa kumpi lähettää pienet koululaiset matkaan aamulla ja kumpi on heitä vastassa iltapäivällä. Lukiolaisenakin jo aavistin, että tällainen vapaus monenlaisille tärkeille asioille on oleellinen osa minua. (Ja laskutkin on kyllä saatu maksettua.)

Unelmat kertovat syvällistä tietoa meistä ja arvoistamme. Unelmilla tarkoitan nimenomaan ihmisen itsensä löytämiä tulevaisuuden heijastuksia, en ulkopuolelta määriteltyjä tai ulkokohtaisesti omaksuttuja näkymiä. Unelmissa on paljon voimaa, joka on suoraan yhteydessä omaan ainutlaatuisuuteemme.

Kuten eräs nuori totesi unelmiin liittyvän harjoituksen tehtyämme: unelma on siitä hyvä asia pohdittavaksi, että vaikkei se toteutuisi, ei itse ole epäonnistunut. Vaan silti unelma on saattanut johdattaa oikeaan suuntaan tai auttanut kestämään jotakin vaikeaa. Unelmat eivät määrittelekään meitä onnistumisen tai epäonnistumisen akselilla vaan antavat ihmisenä olemisellemme kokonaan uuden ulottuvuuden.

Unelmat toisaalta suuntaavat meitä positiivisesti tulevaisuuteen ja toisaalta jo pelkällä olemassaolollaan antavat näkökulman ja voimavaroja nykyhetkeen. Unelmointi voi herättää toivoa ja auttaa kestämään kärsimystä. Unelmien avulla voi myös löytää asenteen, joka tukee selviytymistämme vaikeuksien läpi murskaantumatta tai katkeroitumatta. Unelmointi ei tarkoita vetäytymistä tämän hetken toiminnasta vaan parhaimmillaan antaa siihen toimintaan voimia.

Myös aikuisuutta voi tarkastella unelmointiin peilaten. Onko meillä aikuisilla oikeasti lupa unelmoida niistäkin asioista, joiden toteutuminen on epävarmaa tai jopa epätodennäköistä? Miten monesti sivuutamme tärkeän yhteyden itseemme tai toiseen ihmiseen puhuessamme ”realismista”? Voiko aikuinen oikeasti puhua unelmistaan ääneen menettämättä uskottavuuttaan? Kuinka moni nuori haluaa kasvaa aikuiseksi jos se tarkoittaa että kaikki olisi jo pitänyt saavuttaa ja ettei unelmilla muka ole enää merkitystä? Ja jos meillä kasvattajilla ei ole unelmaa paremmasta maailmasta, miten me voimme sanoa tekevämme töitä sen eteen?

Monia selviytyjiä ja sankareita yhdistää uskallus unelmoida. Unelmat voivat saada elämän haasteet näyttäytymään tarkoituksenmukaisina koetinkivinä matkalla arjen yksittäisiä hetkiä suurempiin kokemuksiin. Selviytyjä voi olla yksinhuoltaja, joka lasten itkun kestääkseen unelmoi matkasta Bahama-saarille tai dementikko, joka rakastuu Ridge Forresteriin. Sankari voi olla nuori, joka vaikeassa elämäntilanteessa löytää voimaa rokkitähteyden unelmasta. Vaikka Bahama-saarten sijaan päätyisikin Keravalle, suhde Ridgeen jäisikin hiukan etäiseksi tai rokkitähteys toteutuisi lähinnä peilikuvalle ilmakitaroinnissa, niin tällaisilla unelmilla on suuri arvo, jonka myös lähipiiri voisi tunnustaa.

Haastankin sinut pohtimaan, uskallatko oikeasti unelmoida? Voisitko löytää enemmän voimaa arkisiin koitoksiin tai haastaviin elämän tilanteisiin jos alkaisit tietoisesti etsiä sitä unelmien avulla? Anna unelmillesi lupa hengittää ja elää, muuttua, muovautua, kirkastua ja kasvaa mukanasi. Anna unelmiesi omalta osaltaan vastata kysymykseen siitä, kuka sinä olet.

Avaa itsesi – olet lahja!

Tyttöni kääri tontulle pakettiin taikataikinakirahvin ja toivomuskirjeen, johon piirsi marsun ja kirjoitti viereen toivetta tarkentavan adjektiivin PHMEÄ. Lapseni lailla uskon, että joulu on toiveiden aikaa. Ja että meillä isommillakin on lupa toivoa. Omaa toivomuskirjettäni en kirjoittanut tontulle vaan sinulle, rakas lukija.

Minä toivon joululahjaksi sinut. Sinun hymysi, eleesi, kasvojesi hohteen kun olet juuri purskahtamaisillasi nauruun. Tai itkuun. Minä haluan sinut rehellisesti. Sinun ei tarvitse kääriytyä koristepaperiin tai kultanauhoihin, tärkeintä on sisältö.

Minä haluan sinut, ystävä, sukulainen, naapuri, työkaveri, bussikuski, satunnainen ohikulkija, epätietoinen lapsi tienhaarassa. Minä toivon sinut, koska kukaan ei jaksa olla ihminen yksin. Joululahjaksi toivon jaettua ihmisyyttä. Ettemme arjessa tai juhlassa ohita toisiamme jos avautuu mahdollisuus kohdata ja jakaa.

Ehkä minä toivon sinut vain pieneksi hetkeksi kun huomaan eksyneeni. Tai kun tuntuu liian tyhjältä miettiä vain omaa suuntaansa. Ehkä minä toivon sinut loppuelämäksi, jotta voin tutustua elämän reitteihin kanssasi. Yhdessä on helpompi samoilla luottavaisin mielin. En toivo sinua siksi, että kulkisimme saman polun vaan jotta ymmärtäisin enemmän, näkisin muutakin kuin omat maisemani. Toivon, että avaat reittejä myös omaan itseesi ja annat minunkin nähdä vilahduksia ainutlaatuisuudestasi. Lupaan katsoa rauhassa ja ravistella vain sen verran, etteivät hauraat osat mene rikki. Jos kuljetuksessa on tullut säröjä, keittiön kaapissa on aina liimaa.

Minä haluan sinut tässä ja nyt. En silmä silmästä vaan silmästä silmään. Vaihtamaan ajatuksia tai olemaan yhdessä hiljaa. Jakamaan hiukan inhimillistä läsnäoloa. Oleellista ei ole, miten paljon meillä on aikaa. Hetki voi olla arvokas jos annamme sen toisillemme, ilman verkkoja välillämme, ilman ennakkoluuloja tai vaatimuksia, ihan oikeasti. Elämä on lahja. Kauanko maltat pitää omaasi paketissa?

Toivomukseni on runoilija Anna-Maija Raittilan sanoin: anna meidät kaikki toisillemme.

Kiitos ihmisyyden jakamisesta kuluneen vuoden aikana. Hyvää joulua ja läsnäolon täyteistä vuotta 2014!

Väkivaltainen kasvatus

(Kuva artikkelista http://www.iltalehti.fi/perhe/2011112914844740_pr.shtml)

Väkivallattoman viikon kunniaksi vierailen kertaluonteisesti tässä käytännön kasvattajien blogissa. Ja toki olen toiminutkin vuosikymmeniä nuorten, kasvatuksen ja väkivallan parissa – aikanaan konkreettisen käytännön muodossa ja nykyisin pääasiallisesti tutkimuksen ja kehittämisen puitteissa. Tämä merkitsee sitä, että pohdin kasvatukseen ja väkivaltaan liittyviä kysymyksiä hyvin laaja-alaisesti. Näkökulmani ei rajoitu siten vain lapsiin ja nuoriin, vaan ihmisenä olemiseen ja eettisyyteen kasvamiseen koko elämän ajan jatkuvana tehtävänä.

Väkivallaton viikko on itse asiassa nurinkurinen idea. Väkivallattoman viikon aikana ollaan kuin sunnuntaikirkossa, jossa rakastetaan lähimmäistä kuin itseään. Mutta olisihan täysin kohtuutonta, jos näin pitäisi yrittää elää myös arkisin – tai tässä tapauksessa loput 51 viikkoa vuodesta. Voihan sitä yrittää olla rauhanomaisessa rinnakkainelossa ja elää sopuisan väkivallattomasti, jos se sujuu vaivattomasti ja ilman erityistä ponnistelua. Mutta sehän on kuitenkin silkkaa idealismia, teoriaa jonka toteuttaminen ei ole käytännössä mahdollista. Kyllähän tosielämässä on pakko kilpailla ja taistella muita vastaan, käyttää heitä hyväkseen, polkea heidät jalkoihinsa ja pudottaa heidät pelistä – eihän elämässä muuten voi itse menestyä. Muutenhan pitää pelätä, että jollain toisella on kaikkea aineellista enemmän kuin minulla.

Edellä mainittu pelko on vallitsevana mielialanamme kaiken aikaa, jos annamme sen hallita itseämme. Kannamme sisällämme pelkoa, epäilystä, epävarmuutta ja epätoivoa sekä kaiken aikaa lisääntyvää ahdistusta, turhautumista ja kärsimystä. Tulemme vihaiseksi ja väkivaltaiseksi. Kun kilpailemme muita vastaan, kieltävät pelisäännöt kokemasta myötätuntoa, rakkautta, yhteisyyttä ja hyvää tahtoa muita kohtaan. Ja kuitenkin ihmisessä on synnynnäisesti kaikki luetellut kyvyt, jotka myös kaiken aikaa kaipaavat mahdollisuuksia päästä esille. Meissä on perustava tarve välttää huonoa ja pahaa ja tehdä sen sijaan kaikenlaista arvokasta ja hyvää. Vähentää omaa ja toisten turhaa kärsimystä elämässä ja vieläpä edistää sellaista, joka lisää kaikkien henkistä hyvinvointia sekä luo iloa ja onnellisuutta elämään. Miksi emme sitten toimi näin? Mikä estää meitä? Voiko nämä esteet poistaa? Kuka sen voisi tehdä ja kenen se pitäisi tehdä? Kuka on siis vastuussa – sinä vai minä vai me kaikki yhdessä? Voisimme kysyä itseltämme, kuten Viktor Frankl usein kehotti kysymään:

Jos en minä, niin kuka sitten? Ja jos en nyt heti, niin milloin sitten? Mutta jos vain itseäni varten, niin mikä minä olen?

Itselleni väkivallaton viikko on joka viikko ja joka ikinen päivä. Tämä tarkoittaa sitä, että pyrin tekemään niin arvokasta ja hyvää kuin osaan. Parhaan ymmärrykseni ja omantuntoni mukaan toimien. Kaikki pystyvät siihen, jos vain päättävät ryhtyä toimimaan niin. Väkivalta on tarpeetonta ja turhaa.

Mikä sitten on väkivaltaa? Ja mitä se on kasvatuksessa, johon otsikkoni viittaa? Väkivallan käsite voidaan määritellä lukemattomilla eri tavoilla. Itse olen pitkään käyttänyt tällaista määritelmää:

Kaikki väkivalta on aina psyykkistä vallankäyttöä. Kaikki psyykkinen vallankäyttö ohi ihmisen autonomisen vapaan tahdon on aina väkivaltaa.

Kyse on siis siitä, että käytetään omaa valtaa toiseen ihmiseen väkisin, vastoin hänen omaa vapaata tahtoaan. Väkivaltaan voi liittyä myös fyysisesti vahingoittavia tekoja, mutta kaikissa tapauksissa väkivalta vahingoittaa psyykkisesti sekä sen kohdetta että myös sen käyttäjää. Määritelmä merkitsee sitä, että väkivaltana voidaan pitää myös kaikkea sellaista, johon liittyy pelkkä mahdollisuus käyttää väkivaltaa. Jos pyrimme toimimaan suhteissamme toisiin ihmisiin esittämäni määritelmän mukaisesti, on se sen tasoinen eettinen velvoite, jonka toteuttaminen vaatii jatkuvaa ponnistelua. Mutta olen vakuuttunut siitä, että ponnistelu on kaiken siihen liittyvän vaivan arvoista. Tuloksia voi helpoimmin mitata oman henkisen hyvinvoinnin lisääntymisenä.

Kasvatuskin voi olla väkivaltaa. Varsinkin kaikkien lapsia ja nuoria kasvattavien on oltava eettisesti hereillä kaiken aikaa. Kaikenlainen arvoihin, tunteisiin, asenteisiin yms. vaikuttamisen on tapahduttava siten, lapselle tai nuorelle jää vapaus omaan tietoiseen ajatteluun ja harkintaan. Itse asiassa mitään todellista, pysyvästi vaikuttavaa oppimistakaan ei voi tapahtua muulla tavoin. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikenlainen piilovaikuttaminen, ”ikään kuin mutkan takaa kasvattaminen” (johon kehotettiin eräässä vuonna 2008 suurella tohinalla julkistetussa kohdennetun nuorisotyön oppaassa), manipulointi (tutut ”uhkaus, kiristys ja lahjonta”) ynnä muu sellainen tulisi siirtää kelvottomien kasvatuskeinojen roskakoriin. Johtotähdeksi sekä väkivallattomuuteen että yleisestikin vastuulliseen ihmisyyteen kasvatuksessa voisi sen sijaan ottaa nuoren yllyttämisen arvokkaaseen ja hyvään ja senkin niin, että vuorovaikutuksessa nuoren kanssa pohdittaisiin, mikä kaikki voisi olla tällaista hänen kohdallaan ja mistä hänen kannattaisi pyrkiä aloittamaan.

Timo Purjo