”Olet tässä, elä hetkessä..”. Seitsemän ohjetta läsnäolon taitoon olivat työpöytäni muistitaululla kun aloitin työt NFG:ssä. Joku viisas oli ne siihen jättänyt ja olen siitä iloinen. Ne muistuttavat minua päivittäin pitämään huolta itsestäni ja toivon mukaan myös muista ympärilläni olevista ihmisistä. Tietoinen läsnäolo rauhoittaa kiireistä mieltä, auttaa nauttimaan elämästä juuri nyt, lisää tyytyväisyyttä juuri tähän hetkeen…..
Läsnäolon taito on kiehtonut minua erityisesti viimeiset vuodet, jolloin se on joutunut ehkä kovimmalle koetukselle koskaan elämäni aikana. Pitäisi muistaa, osata ja jaksaa olla läsnä töissä, kotona ja ystävien kanssa. Ja jos itselleen ja puolisolleen ei muista olla läsnä, niin auta armias mitä siitä seuraa. Toisaalta niin helppoa ja toisaalta niin vaikeaa. Ei ihme, että nykyään aikuisia ihmisiä suorastaan kurssitetaan tähän taitoon. Minusta tässä taidossa ei sinällään ole mitään uutta, väittäisin sen olevan jopa ihan Homo Sapiensin lajityypillinen ominaisuus joka nyt vaan on jossain vaiheessa päässyt kenties ruostumaan tai unohtumaan.
Onneksi läsnäolon taitoa voi opetella joka päivä. Itselläni se vaatii kyllä jatkuvaa muistuttamista ja tietoista päätöstä keskittyä kulloinkin käsillä olevan hetkeen. Ihan vaan vaikka siihen perunan kuorimiseen tai pyykin ripustamiseen. Kursseille ei onneksi ole pakko osallistua oppiakseen tätä vaan parhaimmillaan se tapahtuu arjen askareita tehdessä. Toki esim. joogan harrastaminen harjoittaa taitoa hienolla tavalla ja saat kaupanpäälliksi vielä notkeat ja taipuisat jäsenet.
Jos läsnäolon taito onkin vanhemmilta hukassa niin lapsilta ei. Kun katsoo leikkivää lasta, voi vain ihailla sitä keskittymistä käsillä olevaan tekemiseen. Ja kun huutaa ruokapöytään syömään, niin kas kummaa ketään ei näy eikä kuulu. Niin intensiivisen läsnä lapsi on leikin maailmassa. NFG:n keskusteluryhmissä sekä me ryhmiä ohjaavat että nuoret saamme harjoittaa tätä läsnäolon taitoa ja, kun siinä oman kokemukseni mukaan onnistuu, syntyy ”flow” ja kaikki sujuu kuin itsestään. Olen ollut vaikuttunut siitä, miten tämän hetkisessä poikien ryhmässä on niin vahva läsnäolon imu. Muistan erityisesti yhden kerran, jolloin kaikki sujui kuin leikiten ja leijuin ryhmän jälkeen pitkään jonkinlaisessa hartaassa meditatiivisessa tilassa. Se oli ihana kokemus. On hienoa, että keskusteluryhmät sekä haastavat että antavat tilaisuuden opetella tätä läsnäolon taitoa.
Nykyajan Homo Sapiensin erilaisella informaatiotulvalla kyllästetyt aivot suorastaan huutavat ja vaativat hetkeen pysähtymistä. Kesäloma on tulossa ja se antaa kutkuttavan paljon mahdollisuuksia harjoittaa läsnäolon taitoa. Oma suosikkini on onkiminen, mikä on sinun?
Pettymysten kohtaamisen taito
Elämään sisältyy väistämättä kärsimystä ja vastoinkäymisiä, koska ihmiset ja maailma ovat epätäydellisiä ja keskeneräisiä. Pettymysten kohtaamisen taito onkin keskeinen osa ihmisenä olemista ja hyvän elämän edellytyksiä. Kysymys ei ole siitä, miten välttää pettymyksiä ja vastoinkäymisiä elämässä, vaan miten kykenee vastaamaan niihin silloin, kun ne asettuvat esteiksi hyvän elämän tielle. Kirjoituksessani esitän neljä kohtaa, jotka ovat mielestäni olennaisia pettymysten kohtaamisessa ja käsittelemisessä.
Tunnusta pettymys ja vastoinkäyminen todeksi
Kokemuksen todeksi tunnustaminen ja sen hyväksyminen, että asiat eivät ole niin kuin toivoisi niiden olevan, on ensimmäinen askel tilanteen muuttamiseksi. Pettymykseen tai vastoinkäymiseen liittyvien tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen voi itsessään rauhoittaa mieltä ja luoda selkeyttävää ymmärrystä käsillä olevaan tilanteeseen. Todeksi tunnustamisen vastakohtana on vaikeiden tunteiden, kuten pettymyksen ja surun kieltäminen ja torjuminen tai niiden täydellinen ohittaminen, välinpitämättömyys – sen kieltäminen, että ikävällä tapahtumalla olisi ollut itselle mitään merkitystä. Torjunta ja kieltäminen voi ilmetä monilla tavoilla, esimerkiksi asian todellisuuden hämärtävillä selittelyillä tai vaikeita tunteita lamauttavalla ja turruttavalla toiminnalla, kuten päihteidenkäytöllä. Kieltäessään ja torjuessaan pettymyksen todellisuuden, ihminen sulkee yhteyden sekä syvimpään itseensä että ympäröivän maailman tapahtumiin, kun taas tunnustaessaan ja hyväksyessään pettymyksen, ihminen on yhteydessä siihen, mitä hän tuntee ja kokee säilyttäen samalla yhteyden ulkoiseen todellisuuteen.
Älä jää yksin märehtimään, vaan hakeudu ystävien ja läheisten seuraan
Epätäydellisyys ja keskeneräisyys, virheiden tekeminen ja epäonnistuminen ovat osa elämää – ne ovat jotakin, mikä yhdistää meitä kaikkia ihmisinä. Toisin sanoen surut ja murheet ovat asioita, joita kaikki joutuvat käymään lävitse tavalla tai toisella; ne ovat osa yhteistä ihmisyyttämme. Hädän hetkellä ihminen saattaa kuitenkin ajatella, että hän on täysin yksin ja ainoana maailmassa kokemassa jotakin, mitä kukaan muu ei ole koskaan kokenut eikä voisi ymmärtää. Itseensä käpertyminen ja eristäytyminen ovat varsin yleisiä, mutta haitallisia tapoja reagoida pettymyksiin ja vastoinkäymisiin. Tällöin ihminen saattaa kokea, että hänessä on jotakin hävettävää ja että hän on täysin kelvoton ja arvoton olemaan toisten seurassa. Jos ihminen jää yksin tällaisten ajatusten kanssa, vakuuttamaan itse itselleen, kuinka mitätön ja surkea olento hän on, niin tilanne kärjistyy entistäkin pahemmaksi. Murehtiminen sysää ihmisen epätoivoiseen noidankehään, josta on vaikea löytää ulos.
Pohdi ja kokeile vaihtoehtoisia tapoja toimia
Vasta kun ihminen on tunnustanut itselleen, että on pettynyt, surullinen, vihainen tai katkera jonkin asian suhteen, hän voi tehdä tietoisen valinnan, miten tahtoo toimia. Se, miten päättää toimia, muuttaa sekä ihmistä itseään että maailmaa hänen ympärillään. Kysymys voi olla hetkellisen tunnetilan muutoksesta, kun esimerkiksi vaikean päivän jälkeen teet iltasella rentouttavan kävelylenkin ystäväsi tai kumppanisi kanssa. Kysymys voi olla jonkin maailmassa olevan yksityiskohdan muutoksesta, kun esimerkiksi päätät hankkia itsellesi pelikiellon internetpelaamiseen ja korttipelaamiseen, jotta voisit säädellä sillä tavoin omaa peliongelmaasi. Kysymys voi olla myös koko elämän suunnan muutoksesta, kun esimerkiksi lopetat pitkäaikaisen parisuhteen tai hakeudut töihin uusiin tehtäviin.
Toiminnan ja valintojen kautta avautuu aina uusia ja erilaisia mahdollisuuksia, jotka laajentavat tai supistavat aiemmin tuntemaamme maailmaa. Samalla me kasvamme tai kuihdumme. Toiminta ohjaa muutoksen ja kokemisen suuntaa, mutta useimmiten se on kuitenkin kokemusta ylläpitävää, jolloin jokin meissä tai maailmassa jo olemassa oleva entisestään voimistuu ja vahvistuu. Kysymys on siis vakiintuneista toimintatavoista, joiden muuttaminen on äärimmäisen hidasta ja vaikeaa; reagoimme pettymyksiin ja vastoinkäymisiin usein kaavamaisilla tavoilla. Uusien toimintatapojen kokeileminen ja sisäistäminen vaati kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä. Joka hetki me teemme kuitenkin valintoja sen suhteen, miten toimimme, ja joka hetki me muutamme itseämme ja maailmaa – tahdoimme sitä tai emme.
Löydä pettymyksille ja vastoinkäymisille merkitys osana laajempaa kokonaisuutta
Suurillakin pettymyksillä ja vastoinkäymisillä on usein kääntöpuolensa, joka voi kirkastua vasta pitkänajan kuluessa. Jokin opiskelupaikka on mennyt ohi suun, mutta sen myötä oletkin päättänyt hakea jonnekin toisaalle, joka on osoittautunut juuri oikeaksi paikaksi sinulle. Tai et olisi ehkä koskaan tavannut nykyistä elämänkumppaniasi, jos olisit lähtenyt vaihtoon ulkomaille kymmenen vuotta sitten, koska tapasitte aivan sattumalta juuri sinä syksynä. Elämältä pohjan murentavilta tuntuneet pettymykset ja vastoinkäymiset asettuvat ajan kuluessa usein kuin itsestään laajempiin kehyksiin muodostaen vaivihkaa vivahteikkaan episodin ihmisen elämäntarinaan.
Huomattavasti hankalampaa on löytää ja hyväksyä vaihtoehtoisia tulkintoja ja merkityksiä pettymyksille ja vastoinkäymisille silloin, kun ne ovat vielä käsillä ja käsittelemättä. Ystävät ja läheiset, jotka pyrkivät neuvottomina lohduttamaan, saattavat esimerkiksi tahattomasti vähätellä ja mitätöidä toisen vaikeaa erokokemusta toteamalla, että ”onhan sinulla silti ystäviä, vaikka poika-/tyttöystävä jättikin”. Tai: ”ainakin sinä olet seurustellut, kun taas minulla ei ole koskaan ollut ketään”. Sen tiedostaminen, että elämässä on paljon hyvää senhetkisistä kärsimyksen aiheista huolimatta, voi parhaimmillaan auttaa asettamaan pettymykset oikeisiin mittasuhteisiin. Tämän prosessin olisi kuitenkin tärkeää tapahtua ihmisen henkilökohtaisen oivalluksen ja kokemuksen kautta.
Pettymysten hetkellä voi olla hyväksi hellittää otettaan siltä elämänalueelta, jota vastoinkäyminen koskettaa ja suuntautua sen sijaan sellaisille elämänalueille, jotka ovat jääneet viimeaikoina vähemmälle huomiolle. Suuntautuminen itsensä ulkopuolelle läheisten ihmisten ja mielekkään toiminnan äärelle, jotka antavat voimaa ja luovat merkitystä elämään, voivat edesauttaa myös perspektiivin löytämistä omien ongelmien ja vastoinkäymisten suhteen. Ihminen, joka havaitsee, että hänellä on elämässään monia hyviä asioita, joista hän voi olla kiitollinen, saattaa tulla myös ajatelleeksi, että nykyiset pettymykset ovat varsin pientä verrattuna kaikkeen siihen hyvää, mitä hän voi elämästään löytää.
Kaiken edellä sanotun pohjalta ajattelen, että hyvän elämän kannalta olisi kaikkein tärkeintä muodostaa sellaisia kestäviä ja vastavuoroisia ihmissuhteita, joissa voi avoimesti olla heikko ja epätäydellinen, sekä kokea silti olevansa hyväksytty sellaisena kuin on – myös niinä hetkinä, kun hätä on kaikkein suurin. Ystävät ja läheiset, jotka osoittavat myötätuntoa ja ymmärrystä toisen ihmisen huolia ja kärsimyksen aiheita kohtaan, voivat omalla esimerkillään auttaa ihmistä suhtautumaan samankaltaisella hyväksynnällä ja ymmärryksellä myös omaa itseänsä ja epätäydellisyyttään kohtaan. Tämän myötä ihmisen on helpompaa asettaa myös itsensä syrjään ja osoittaa samankaltaista myötätuntoa omille ystävilleen ja läheisilleen aina tarpeen tullen.
Täällähän puhutaan vain mopoista
”Eka ryhmä ku mie istuin ja kuuntelin ku pojat puhu mopoista ja kaaos oli käynnissä… sit kuitenkin (kasvoi) kaks vastuunuorta siitä ryhmästä. Mä olin ihan et missä se tapahtu? Mut se tapahtu siinä kaiken mopoista puhumisen kautta”.
(NFG:n yhteistyöohjaaja 2013)
Oma ainut mopoilukokemukseni on parinkymmenen vuoden takaa ja sekin lyhyt ajelu päättyi kaatumiseen. Voin siis avoimesti myöntää, että en ymmärrä mopoista yhtään mitään. Tämä luo kuitenkin mainion pohjan keskustelullemme poikaryhmässä. Joudun ohjaajana avoimesti ihmettelemään, kysymään ja pohtimaan asioita mitkä liittyvät mopoiluun. Tunnustamaan, että en tiedä asiasta mitään. Ja voitte uskoa, että niistä mopoista on tullut puhuttua moneen otteeseen.
Vaikken tiedäkään mopoilusta mitään, voin kuitenkin kuvitella siihen liittyvät tunteet, sen vapauden tunteen kun ajat tai minkälaisella hellyydellä huollat omaisuuttasi. Se, että voin kuvitella nämä tunteet ja ymmärrän ne oman kokemukseni kautta, on tärkeää. Se antaa keskustelullemme yhteisen pohjan. Kaiken tuon kyselyn ja yhteisen keskustelun kautta tiedämme ymmärtävämme mitä toinen sanoo, vaikka emme olisikaan asioista aina samaa mieltä tai emme ymmärtäisi mopoiluun liittyviä termejä.
Ja tuolla jossain, mopoista puhumisen lomassa se tapahtuu. Keskustelemme tunteista, arvoista ja asenteista, siitä miten nuori kohtaa vaikeudet elämässään ja mistä hän unelmoi ja mitä toivoo elämältään. Sillä, että aidosti pyrin ymmärtämään mitä nuori kokee mopoillessaan, pystyn myös välittämään nuorelle tunteen, että olen kiinnostunut hänestä. Nuori puolestaan joutuu etsimään sanoja, joilla pystyisi selittämään minulle mahdollisimman hyvin omat tunteensa ja näkökulmansa. Samalla nuori sanoittaa asioita itselleen niin mopoista mutta myös monesta muusta asiasta.
Mopoista puhumisen seurauksena voi nuori jatkossa ottaa koulurepun mukaan kouluun, lopettaa kaverin tönimisen tai saada vaikkapa keskustelun sujumaan äitinsä kanssa. Asioiden sanoittamisella on meidän kaikkien elämään suuri vaikutus. Puhuimmepa mopoista tai traktoreista, ystävistä tai viikonlopun vietosta on tärkeintä, että en oleta mitään vaan annan nuoren kertomien asioiden siivittää ymmärrystäni hänen tavastaan nähdä maailmaa. Ainoastaan kysymällä voin selventää asioita.
Ja oikeastaan, kaikkien näiden keskustelujen lomassa, myös minulle on tullut tunne, että josko vielä jonkinlaisen moottorilla varustetun kaksipyöräisen selkään voisi uskaltautua. Ovat ne nuorten kertomat asiat vaikuttaneet niin voimakkaasti myös minuun.
Bahamasaarille vai Ridgen kainaloon? – unelmat ovat ulottuvuus todellisuudesta
Lukiolaisena unelmoin työstä, joka jättäisi reilusti aikaa myös muille tärkeille asioille: perheelle, rakkaille ystäville ja voimaa antaville harrastuksille. ”Hei, vähän realismia kehiin Helinä. Millä sä sit maksaisit laskut ja kaikki?”, joku ystävistäni kysyi. Näin jälkikäteen ajateltuna unelmointini oli kyllä nimenomaan täyttä realismia, syvää totuutta minusta. Nyt aikuisena saan tehdä sisällöltään palkitsevaa osa-aikatyötä. Arvostan suuresti vapautta vuorotella mieheni kanssa kumpi lähettää pienet koululaiset matkaan aamulla ja kumpi on heitä vastassa iltapäivällä. Lukiolaisenakin jo aavistin, että tällainen vapaus monenlaisille tärkeille asioille on oleellinen osa minua. (Ja laskutkin on kyllä saatu maksettua.)
Unelmat kertovat syvällistä tietoa meistä ja arvoistamme. Unelmilla tarkoitan nimenomaan ihmisen itsensä löytämiä tulevaisuuden heijastuksia, en ulkopuolelta määriteltyjä tai ulkokohtaisesti omaksuttuja näkymiä. Unelmissa on paljon voimaa, joka on suoraan yhteydessä omaan ainutlaatuisuuteemme.
Kuten eräs nuori totesi unelmiin liittyvän harjoituksen tehtyämme: unelma on siitä hyvä asia pohdittavaksi, että vaikkei se toteutuisi, ei itse ole epäonnistunut. Vaan silti unelma on saattanut johdattaa oikeaan suuntaan tai auttanut kestämään jotakin vaikeaa. Unelmat eivät määrittelekään meitä onnistumisen tai epäonnistumisen akselilla vaan antavat ihmisenä olemisellemme kokonaan uuden ulottuvuuden.
Unelmat toisaalta suuntaavat meitä positiivisesti tulevaisuuteen ja toisaalta jo pelkällä olemassaolollaan antavat näkökulman ja voimavaroja nykyhetkeen. Unelmointi voi herättää toivoa ja auttaa kestämään kärsimystä. Unelmien avulla voi myös löytää asenteen, joka tukee selviytymistämme vaikeuksien läpi murskaantumatta tai katkeroitumatta. Unelmointi ei tarkoita vetäytymistä tämän hetken toiminnasta vaan parhaimmillaan antaa siihen toimintaan voimia.
Myös aikuisuutta voi tarkastella unelmointiin peilaten. Onko meillä aikuisilla oikeasti lupa unelmoida niistäkin asioista, joiden toteutuminen on epävarmaa tai jopa epätodennäköistä? Miten monesti sivuutamme tärkeän yhteyden itseemme tai toiseen ihmiseen puhuessamme ”realismista”? Voiko aikuinen oikeasti puhua unelmistaan ääneen menettämättä uskottavuuttaan? Kuinka moni nuori haluaa kasvaa aikuiseksi jos se tarkoittaa että kaikki olisi jo pitänyt saavuttaa ja ettei unelmilla muka ole enää merkitystä? Ja jos meillä kasvattajilla ei ole unelmaa paremmasta maailmasta, miten me voimme sanoa tekevämme töitä sen eteen?
Monia selviytyjiä ja sankareita yhdistää uskallus unelmoida. Unelmat voivat saada elämän haasteet näyttäytymään tarkoituksenmukaisina koetinkivinä matkalla arjen yksittäisiä hetkiä suurempiin kokemuksiin. Selviytyjä voi olla yksinhuoltaja, joka lasten itkun kestääkseen unelmoi matkasta Bahama-saarille tai dementikko, joka rakastuu Ridge Forresteriin. Sankari voi olla nuori, joka vaikeassa elämäntilanteessa löytää voimaa rokkitähteyden unelmasta. Vaikka Bahama-saarten sijaan päätyisikin Keravalle, suhde Ridgeen jäisikin hiukan etäiseksi tai rokkitähteys toteutuisi lähinnä peilikuvalle ilmakitaroinnissa, niin tällaisilla unelmilla on suuri arvo, jonka myös lähipiiri voisi tunnustaa.
Haastankin sinut pohtimaan, uskallatko oikeasti unelmoida? Voisitko löytää enemmän voimaa arkisiin koitoksiin tai haastaviin elämän tilanteisiin jos alkaisit tietoisesti etsiä sitä unelmien avulla? Anna unelmillesi lupa hengittää ja elää, muuttua, muovautua, kirkastua ja kasvaa mukanasi. Anna unelmiesi omalta osaltaan vastata kysymykseen siitä, kuka sinä olet.
Hymy
(Kuva: Open Clipart Library)
Jaan kanssasi NFG-kasvattajaurani alusta tapauksen, joka on jättänyt minuun lähtemättömän positiivisen jäljen. Kokemus on viitoittanut nuorten kohtaamista ja keskusteluryhmien ohjaajana toimimistani, ja toivon että se herättää ajatuksia myös sinussa.
Keskusteluryhmän alkutapaamiseen tuli yläkouluikäisiä nuoria. Otin nuoret vastaan ovella hymyillen ja kätellen. Sen jälkeen he tulivat yksitellen luokseni kahdenkeskiseen keskusteluun. Yksi nuorista kommentoi minulle yhtäkkiä ollessaan lähdössä tapaamisesta: ”Olipa mukava, kun sä otit meidät hymyillen vastaan.” Hämmennyin. Hymyilyni ei ollut mikään ennalta suunniteltu kasvatusteko, vaan luonnollinen tapani kohdata uusia ihmisiä. Tapaus jäi vaivaamaan mieltäni ja herätti minussa kysymyksiä. Tiesin, että nuori oli ollut useiden auttamistoimenpiteiden kohteena jo pidemmän aikaa. Aloin miettiä, miten aikuiset auttajat ovat hänet yleensä kohdanneet, kun normaali iloinen vastaanotto ja hymyileminen herättivät nuoren huomion niin vahvasti, että hän kommentoi sitä ääneen. Seuraavalla tapaamiskerralla sain muun keskustelun yhteydessä valaistusta asiaan. Samainen nuori kertoi, että auttajilla on yleensä hänestä vankat ennakkokäsitykset muilta aikuisilta kuulemansa perusteella ja hänen ”sairauskertomustaan” lukemalla. Aikuiset suhtautuvat häneen levottomana häirikkönä, vaikka eivät ole tavanneet häntä aiemmin, saati tutustuneet häneen.
Kohtaamisissa ollaan sanojen lisäksi vahvasti läsnä eleillä, ilmeillä, puhetyyleillä, katsekontaktilla ja muulla sanattomalla viestinnällä, joka paljastaa nuorelle paljon aikuisen suhtautumisesta. Jos aikuinen asennoituu nuoreen negatiivisesti, tämä näkyy tahtomattakin nuorelle heti kohtaamisen ensi hetkistä lähtien. Negatiivinen suhtautuminen herättää ja ruokkii negatiivisuutta myös nuoressa. Tällaiselta pohjalta luottamukselliseen kohtaamiseen ja sitä kautta positiivisiin kasvatusvaikutuksiin on vaikeaa päästä.
Ennakkoluuloton, kunnioittava ja lämmin suhtautuminen mahdollisti onnistuneen kasvatuksellisen kohtaamisen kyseisen nuoren kanssa: Nuori uskalsi keskustella avoimesti ryhmässä vaikeistakin asioista, joista ei ollut omien sanojensa mukaan kenenkään muun aikuisen kanssa aikaisemmin puhunut ja rohkeni pohtia ääneen elämäänsä sekä tulevaisuutensa suuntaa. Hän myös tuli ennen erään ryhmäkerran alkua keskustelemaan kanssani kahden kesken mieltään painavasta asiasta, minkä koen erittäin suureksi luottamuksen osoitukseksi lyhyen tuntemisen jälkeen. Ryhmän lopuksi nuori kommentoi, että ”ryhmä on ollut tosi hyvä, kun siellä ei ole opetettu mitään, vaan laitettu ajattelemaan itse”. Tämä lämmittää sydäntäni edelleen suuresti: juuri näinhän sen pitää ollakin. Nuori oli saanut ryhmästä sen mitä tarkoitukseni oli osallistujille tarjota: saada heidät pohtimaan ja oivaltamaan asioita itse omasta elämästään.
Tapaus muistuttaa avoimen suhtautumisen tärkeydestä ja kyvystä kohdata toinen ennakkoluulottomasti. Jos olisin ottanut nuoret vastaan ”nämä ovat näitä ongelmanuoria, jotka eivät tästä muuksi muutu” -asenteella, ryhmän anti nuorille ja kasvatukselliset vaikutukset olisivat jääneet olemattomiksi. Olenkin tehnyt päätöksen, etten halua kuulla muilta aikuisilta ennen ryhmän alkamista nuorten tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, vaan jätän kertomisen mahdollisuuden nuorille itselleen. Haluan lähteä ryhmään avoimin mielin: tutustua jokaiseen nuoreen siinä hetkessä ja keskustella hänen kanssaan ilman valmiita oletuksia.
Ystävällisyys ja kunnioittava käytös voivat herättää yllättävänkin suuren positiivisen ketjureaktion sellaisessa nuoressa, joka on tottunut saamaan aikuisten taholta negatiivisin ennakkoasentein varautunutta kohtelua. Nuoresta saattaa positiivisen kohtaamiskokemuksen seurauksena näyttäytyä aivan uusia myönteisiä piirteitä, taitoja ja mahdollisuuksia. Kasvattajan tehtävä on houkutella ne esiin ja tukea niitä parhaansa mukaan. Nuoren elämän suunnan muuttumiseen voi riittää yksikin nuoren potentiaaliin ja muutoksen mahdollisuuteen uskova aikuinen. Se voit olla sinä.
Hymyillään kun kohdataan!
Pysähdy!
Ole hetki aloillasi, äläkä mieti tulevaa. Ole hiljaa, mieti ja kuuntele itseäsi. Älä mieti tulevia töitäsi, älä kouluasi, älä maksamattomia laskujasi äläkä arjen askareita. Mieti, mitä sinulla on juuri nyt? Mistä olet tyytyväinen? Mitä sellaista elämässäsi on, jota et haluaisi antaa pois. Mikä on sinulle tärkeää ja arvokasta? Älä mieti sitä, mitä haluaisit. Älä mieti, mitä ystävilläsi on enemmän tai parempaa. Mikä tässä hetkessä sinulle merkitsee eniten?
Mieti itseäsi, mitä sinussa on sellaista, mitä rakastat? Mitä et vaihtaisi pois? Mistä voit olla ylpeä itsessäsi? Onko se jokin luonteenpiirre, saavutus tai ponnistelu, joka merkitsee juuri sinulle paljon?
Mikä asia juuri tänä aamuna on saanut sinut onnelliseksi; oliko se aamukahvi, aurinko vai aurattu pihatie?
Aivan liian usein me mietimme vain sitä, mitä meillä ei ole ja mitä haluaisimme lisää. Etsimme elämyksiä, viihdykkeitä ja nautintoja jostain kaukaa ja murehdimme, kun emme niitä saavuta. Haaveilemme ulkomaan matkoista ja uusista tavaroista, mutta unohdamme usein katsella ympärillemme, mitä meillä jo on. Raha on saanut ihmeellisen merkityksen arjessamme, tunnumme ajattelevan, että sillä saamme aivan kaiken. Ajattelemme, että kaikki olisi hyvin ja murheet unohtuisi, kun vain meillä olisi rahaa tarpeeksi tai mieluiten paljon. Näin ajatellessamme unohdamme löytää tästä hetkestä niitä iloja ja arjen pieniä kauniita asioita, jotka saavat meidät hymyilemään.
Mitä nämä arjen pienet kauniit asiat ovat? Mikä saa sinut hymyilemään? Minä tulen hyvälle mielelle palatessani kotiin työstä, kun minua vastaan juoksevat koirat, ne ovat odottaneet minua, minä olen niille tärkeä. Minä hymyilen, kun menen ruokkimaan hevosia, ne kävelevät portille ja hirnuvat minulle. Ne ovat odottaneet minua. Minä nautin siitä, kun saan kävellä Saimaan jäätä pitkin mieheni kanssa. Nautin siitä, että voin sytyttää nuotion laavulle, juoda kaakaota ja lämmitellä sormiani.
On myös tärkeä katsella tulevaisuuteen ja unelmoida, mutta jotta jaksaisimme ponnistella elämämme päämääriä kohti, meidän pitää uskaltaa pysähtyä miettimään myös sitä, mikä elämässämme on hyvin, ja mikä on meille tärkeää ja arvokasta. Se antaa meille voimaa.
Avaa itsesi – olet lahja!
Tyttöni kääri tontulle pakettiin taikataikinakirahvin ja toivomuskirjeen, johon piirsi marsun ja kirjoitti viereen toivetta tarkentavan adjektiivin PHMEÄ. Lapseni lailla uskon, että joulu on toiveiden aikaa. Ja että meillä isommillakin on lupa toivoa. Omaa toivomuskirjettäni en kirjoittanut tontulle vaan sinulle, rakas lukija.
Minä toivon joululahjaksi sinut. Sinun hymysi, eleesi, kasvojesi hohteen kun olet juuri purskahtamaisillasi nauruun. Tai itkuun. Minä haluan sinut rehellisesti. Sinun ei tarvitse kääriytyä koristepaperiin tai kultanauhoihin, tärkeintä on sisältö.
Minä haluan sinut, ystävä, sukulainen, naapuri, työkaveri, bussikuski, satunnainen ohikulkija, epätietoinen lapsi tienhaarassa. Minä toivon sinut, koska kukaan ei jaksa olla ihminen yksin. Joululahjaksi toivon jaettua ihmisyyttä. Ettemme arjessa tai juhlassa ohita toisiamme jos avautuu mahdollisuus kohdata ja jakaa.
Ehkä minä toivon sinut vain pieneksi hetkeksi kun huomaan eksyneeni. Tai kun tuntuu liian tyhjältä miettiä vain omaa suuntaansa. Ehkä minä toivon sinut loppuelämäksi, jotta voin tutustua elämän reitteihin kanssasi. Yhdessä on helpompi samoilla luottavaisin mielin. En toivo sinua siksi, että kulkisimme saman polun vaan jotta ymmärtäisin enemmän, näkisin muutakin kuin omat maisemani. Toivon, että avaat reittejä myös omaan itseesi ja annat minunkin nähdä vilahduksia ainutlaatuisuudestasi. Lupaan katsoa rauhassa ja ravistella vain sen verran, etteivät hauraat osat mene rikki. Jos kuljetuksessa on tullut säröjä, keittiön kaapissa on aina liimaa.
Minä haluan sinut tässä ja nyt. En silmä silmästä vaan silmästä silmään. Vaihtamaan ajatuksia tai olemaan yhdessä hiljaa. Jakamaan hiukan inhimillistä läsnäoloa. Oleellista ei ole, miten paljon meillä on aikaa. Hetki voi olla arvokas jos annamme sen toisillemme, ilman verkkoja välillämme, ilman ennakkoluuloja tai vaatimuksia, ihan oikeasti. Elämä on lahja. Kauanko maltat pitää omaasi paketissa?
Toivomukseni on runoilija Anna-Maija Raittilan sanoin: anna meidät kaikki toisillemme.
Kiitos ihmisyyden jakamisesta kuluneen vuoden aikana. Hyvää joulua ja läsnäolon täyteistä vuotta 2014!
Väkivaltainen kasvatus
(Kuva artikkelista http://www.iltalehti.fi/perhe/2011112914844740_pr.shtml)
Väkivallattoman viikon kunniaksi vierailen kertaluonteisesti tässä käytännön kasvattajien blogissa. Ja toki olen toiminutkin vuosikymmeniä nuorten, kasvatuksen ja väkivallan parissa – aikanaan konkreettisen käytännön muodossa ja nykyisin pääasiallisesti tutkimuksen ja kehittämisen puitteissa. Tämä merkitsee sitä, että pohdin kasvatukseen ja väkivaltaan liittyviä kysymyksiä hyvin laaja-alaisesti. Näkökulmani ei rajoitu siten vain lapsiin ja nuoriin, vaan ihmisenä olemiseen ja eettisyyteen kasvamiseen koko elämän ajan jatkuvana tehtävänä.
Väkivallaton viikko on itse asiassa nurinkurinen idea. Väkivallattoman viikon aikana ollaan kuin sunnuntaikirkossa, jossa rakastetaan lähimmäistä kuin itseään. Mutta olisihan täysin kohtuutonta, jos näin pitäisi yrittää elää myös arkisin – tai tässä tapauksessa loput 51 viikkoa vuodesta. Voihan sitä yrittää olla rauhanomaisessa rinnakkainelossa ja elää sopuisan väkivallattomasti, jos se sujuu vaivattomasti ja ilman erityistä ponnistelua. Mutta sehän on kuitenkin silkkaa idealismia, teoriaa jonka toteuttaminen ei ole käytännössä mahdollista. Kyllähän tosielämässä on pakko kilpailla ja taistella muita vastaan, käyttää heitä hyväkseen, polkea heidät jalkoihinsa ja pudottaa heidät pelistä – eihän elämässä muuten voi itse menestyä. Muutenhan pitää pelätä, että jollain toisella on kaikkea aineellista enemmän kuin minulla.
Edellä mainittu pelko on vallitsevana mielialanamme kaiken aikaa, jos annamme sen hallita itseämme. Kannamme sisällämme pelkoa, epäilystä, epävarmuutta ja epätoivoa sekä kaiken aikaa lisääntyvää ahdistusta, turhautumista ja kärsimystä. Tulemme vihaiseksi ja väkivaltaiseksi. Kun kilpailemme muita vastaan, kieltävät pelisäännöt kokemasta myötätuntoa, rakkautta, yhteisyyttä ja hyvää tahtoa muita kohtaan. Ja kuitenkin ihmisessä on synnynnäisesti kaikki luetellut kyvyt, jotka myös kaiken aikaa kaipaavat mahdollisuuksia päästä esille. Meissä on perustava tarve välttää huonoa ja pahaa ja tehdä sen sijaan kaikenlaista arvokasta ja hyvää. Vähentää omaa ja toisten turhaa kärsimystä elämässä ja vieläpä edistää sellaista, joka lisää kaikkien henkistä hyvinvointia sekä luo iloa ja onnellisuutta elämään. Miksi emme sitten toimi näin? Mikä estää meitä? Voiko nämä esteet poistaa? Kuka sen voisi tehdä ja kenen se pitäisi tehdä? Kuka on siis vastuussa – sinä vai minä vai me kaikki yhdessä? Voisimme kysyä itseltämme, kuten Viktor Frankl usein kehotti kysymään:
Jos en minä, niin kuka sitten? Ja jos en nyt heti, niin milloin sitten? Mutta jos vain itseäni varten, niin mikä minä olen?
Itselleni väkivallaton viikko on joka viikko ja joka ikinen päivä. Tämä tarkoittaa sitä, että pyrin tekemään niin arvokasta ja hyvää kuin osaan. Parhaan ymmärrykseni ja omantuntoni mukaan toimien. Kaikki pystyvät siihen, jos vain päättävät ryhtyä toimimaan niin. Väkivalta on tarpeetonta ja turhaa.
Mikä sitten on väkivaltaa? Ja mitä se on kasvatuksessa, johon otsikkoni viittaa? Väkivallan käsite voidaan määritellä lukemattomilla eri tavoilla. Itse olen pitkään käyttänyt tällaista määritelmää:
Kaikki väkivalta on aina psyykkistä vallankäyttöä. Kaikki psyykkinen vallankäyttö ohi ihmisen autonomisen vapaan tahdon on aina väkivaltaa.
Kyse on siis siitä, että käytetään omaa valtaa toiseen ihmiseen väkisin, vastoin hänen omaa vapaata tahtoaan. Väkivaltaan voi liittyä myös fyysisesti vahingoittavia tekoja, mutta kaikissa tapauksissa väkivalta vahingoittaa psyykkisesti sekä sen kohdetta että myös sen käyttäjää. Määritelmä merkitsee sitä, että väkivaltana voidaan pitää myös kaikkea sellaista, johon liittyy pelkkä mahdollisuus käyttää väkivaltaa. Jos pyrimme toimimaan suhteissamme toisiin ihmisiin esittämäni määritelmän mukaisesti, on se sen tasoinen eettinen velvoite, jonka toteuttaminen vaatii jatkuvaa ponnistelua. Mutta olen vakuuttunut siitä, että ponnistelu on kaiken siihen liittyvän vaivan arvoista. Tuloksia voi helpoimmin mitata oman henkisen hyvinvoinnin lisääntymisenä.
Kasvatuskin voi olla väkivaltaa. Varsinkin kaikkien lapsia ja nuoria kasvattavien on oltava eettisesti hereillä kaiken aikaa. Kaikenlainen arvoihin, tunteisiin, asenteisiin yms. vaikuttamisen on tapahduttava siten, lapselle tai nuorelle jää vapaus omaan tietoiseen ajatteluun ja harkintaan. Itse asiassa mitään todellista, pysyvästi vaikuttavaa oppimistakaan ei voi tapahtua muulla tavoin. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikenlainen piilovaikuttaminen, ”ikään kuin mutkan takaa kasvattaminen” (johon kehotettiin eräässä vuonna 2008 suurella tohinalla julkistetussa kohdennetun nuorisotyön oppaassa), manipulointi (tutut ”uhkaus, kiristys ja lahjonta”) ynnä muu sellainen tulisi siirtää kelvottomien kasvatuskeinojen roskakoriin. Johtotähdeksi sekä väkivallattomuuteen että yleisestikin vastuulliseen ihmisyyteen kasvatuksessa voisi sen sijaan ottaa nuoren yllyttämisen arvokkaaseen ja hyvään ja senkin niin, että vuorovaikutuksessa nuoren kanssa pohdittaisiin, mikä kaikki voisi olla tällaista hänen kohdallaan ja mistä hänen kannattaisi pyrkiä aloittamaan.
Timo Purjo
Hyväksynnällä hyvää
Istuin metrossa eräänä päivänä, ja kuuntelin kolmen alakouluikäisen tytön keskustelua.
”Ninnillä on uus takki!” yksi huusi kun neljäs tyttö nousi vaunuun asemalta.
”Ihana!” kuului tuomio.
”Mullakin on uus takki”, kuului ikkunan vierestä. Muut tytöt kääntyivät katsomaan puhujaa.
”Mut sul on niitä niin monta. Ei me pysytä laskuissa”, joku tytöistä totesi, ei tylysti, muttei lempeästikään. Ikkunan vieressä istuva tyttö veti repun tiukemmin syliinsä.
”Ei mulla niitä nyt NIIN montaa oo.”
Uusi takki, uudet kengät, uusi kampaus. Aikuisena me emme välttämättä kaipaa huomionosoituksia uusista vaatekappaleistamme, mutta se ei tarkoita sitä, ettemmekö me kaipaisi hyväksyvää huomiota kanssaihmisiltämme. Aina silloin tällöin kaverille heitetty positiivinen kommentti lausuu todeksi sen, mihin kaikki me päivittäin pyrimme: olemaan kunnioituksen, arvostuksen ja ystävyyden arvoisia.
Toinen sattumalta kuulemani keskustelu tapahtui raitiovaunussa. Kaksi keski-ikää lähestyvää miestä jutteli pitkistä työpäivistään.
”Oishan se hyvä kun ehtis liikkumaan enemmän.”
”Joo, mä oonkin pitkinä päivinä tehny silleen, et oon jättäny lounaan väliin ja käyny juoksulenkillä siinä lounastunnilla.”
”Siis pitkänä päivänä sä et syö ollenkaan, vaan meet juoksemaan?”, toinen toisti kuivalla äänensävyllä, ja rivien välistä kirkui toinen sanoma: ”olet päästäsi vialla”. Tähän kommenttiin toinen vastasi puolustelemalla käyttäytymistään ilmeisen ärtyneenä.
Miksi me vaikenemme niin usein asioista, jotka olisi syytä sanoa ääneen? Toisen juoksulenkkejä ihmetellyt mies toki saattoi pitää toveriaan hulluna, mutta saattaa myös olla, että hän oli äimistynyt, hiukan epäuskoinen, ehkä kateellinen, pikkuriikkisen alemmuudentuntoinen, ja kenties jopa vähän huolissaan toisen terveydestä. Kaiken tämän hän olisi voinut ilmaista siten, että molemmille olisi jäänyt hyvä mieli. Vaikkapa näin:
”Oletko tosissasi? Oletpas kyllä järjettömän tehokas, aivan käy kateeksi. Oletko varma, että se on terveellistä?” Mutta mies valitsi kyynisen äänensävyn ja kyynisen lausahduksen, joka sai hänen toverinsa puolustuskannalle ja ärsyyntymään, ja kiristi varmasti molempien jo ennestään stressaantuneita hermoja.
Me kaikki tarvitsemme hyväksyntää, koska kauneimmastakaan ei aina tunnu kauniilta, eikä rohkeinkaan uskalla aina. Saattaa olla, että oma alemmuudentunteemme yrittää kuiskia meille, ettei meidän tarvitse enää yhtyä siihen ylistyslauluja laulavaan kuoroon, joka kuitenkin kulkee menestyneiden ja jollain tavalla ihailtavien ihmisten kannoilla. Mutta hetkinen. Onko joku teistä nähnyt sellaista kuoroa?
Kuka nyrkkiä heiluttaa?
Väkivaltaa ilmiönä lähestytään usein uhrin auttamisen ja tekijän rankaisemisen näkökulmasta. Väkivaltaisten tekojen yhteydessä keskitymme yleensä väkivallan tekijän saattamiseen vastuuseen teostaan ja uhrin auttamiseen. Ajattelemme helposti väkivallasta puhuessamme, että väkivallan tekijä on luonnostaan paha, paatunut, tunteeton rikollinen. Pidämme asetelmaa tekijän ja uhrin välillä selvänä.
Todellisuudessa näin ei kuitenkaan ole. Väkivalta termin merkitysalue ei ole selkeä ja helposti rajattu, vaan se voi viitata hyvin monenlaisiin erilaisiin tekoihin ja toiminnan tapoihin. Laajasti ajateltuna väkivalta käsittää fyysisen ja psyykkisen ja sosiaalisen väkivallan, joka voi kohdistua joko muihin tai itseen. Väkivallan tekijät eivät aina itse ajattele käyttäytyvänsä väkivaltaisesti.
Laajasti ymmärrettynä väkivallan tekeminen voi olla mitä tahansa satuttamista. Tästä näkökulmasta olemme kaikki väkivallan tekijöitä. Väkivaltaisesti oireilevan ihmisen kohtaamista voimme harjoitella kohtaamalla itsemme ja omat komeroissa pölyttyvät luurankomme. Seuraavan kerran kun saamme itsemme kiinni huutamisesta ja räyhäämisestä, tai kun venytämme kiireistä päivää illasta yöunien kustannuksella, voisimme istua alas ja kysyä itseltämme, toimimmeko arvojemme mukaisesti, rakastavasti ja arvostavasti sekä muita että itseämme kohtaan.
Nuorten parissa tappelun ja kiusaamisen kulttuuri on arkipäivää, ja kasvattaja törmää usein kysymykseen ”ai oliko se väkivaltaa?”. Väkivalta piiloutuu pieninä tekoina meidän jokaisen arkiseen elämään. Nuorten parissa väkivalta verhoutuu erilaisten motiivien ja selitysten taakse. ”Se ansaitsi sen”, ”se yllytti” tai ”se löi ensin”. Nuorten keskusteluissa tehdyille väkivallanteoille löytyy yleensä aina perustelut. Tehtyjä tekoja ei välttämättä mielletä kokonaisuudessaan väkivaltaiseksi käyttäytymiseksi, vaan yksittäisiksi, oikeutetuiksi ja perustelluiksi teoiksi. Väkivalta voi olla myös negatiivisten tunteiden purkautumista tavalla, jota nuori itsekään ei pidä rakentavana. Usein tällaisen toiminnan perusteluksi esitetään äärimmäistä, hallitsemattomaan käyttäytymiseen johtavaa tunnetilaa: ”mulla pimenee päässä ja mä vaan sekoon”. Nuoren voi olla vaikea esimerkiksi muotoilla omia turhautumisen tai pettymyksen tunteitaan sanoiksi, jolloin tunteet voivat purkautua aggressiivisena käyttäytymisenä.
Väkivallan tekijä ei kuitenkaan koskaan pääse tekoineen kuin koira veräjästä. Usein ihmisen ulkoinen käyttäytyminen heijastelee suhtautumista itseen. Näin ollen toisia epäkunnioittavasti ja huonosti kohtelevalla harvoin on kovin kunnioittavaa ja arvostavaa kuvaa itsestäänkään. Oli negatiivinen suhtautuminen itseen sitten tiedostettua tai ei, se yhtäkaikki vaikuttaa väkivallan tekijän olemisen ja toiminnan taustalla. Mitä syvemmällä väkivaltaisten toimintatapojensa suossa ihminen on, sitä onnettomampi hän todennäköisesti on. Pahimmillaan väkivallasta saattaa tulla isäntä, ja ihmisestä renki, jolloin ihminen joutuu pelkäämään itseään, omia tunteitaan ja reaktioitaan. Tilanne on erityisen surullinen, kun kysymys on nuoresta ihmisestä. Väkivallan tekijä tarvitsee myös apua!
Aikuisina ja kasvattajina meidän tehtävämme on kulkea edellä ja näyttää tietä kohti rakentavia, jokaisen ihmisarvoa kunnioittavia toimintatapoja. On tärkeää, että annamme vastuullamme oleville nuorille ja lapsille tilaa ja apua omien tunteidensa tunnistamiseen ja rakentavaan läpikäymiseen tasa-arvoisessa keskusteluyhteydessä aikuisen kanssa. Tiellä kohti väkivallattomampaa maailmaa meidän kaikkien täytyy kantaa kortemme kekoon, ja olla hereillä oman toimintamme suhteen. Tunnistammeko omat arvomme ja tunteemme; toimimmeko niiden mukaisesti?
Näitä kysymyksiä kannattaa erityisesti pysähtyä pohtimaan kansainvälisenä väkivallattomuuden päivänä 2.10.
Vastaavat nuorisokasvattajat Susanna Tuomainen, Tarja Ikonen ja Maria Tervahauta, sekä harjoittelija Aila Äijö
Kasvatus arvoihin - arvoa kasvatukseen 