Selviytymiskeinoja ja toivoa

Eräs kohtaamani nuori pohti, mikä häntä auttaa jaksamaan. Ensimmäisenä hänen mieleensä nousi se, että monella on asiat paljon huonommin kuin hänellä. Hetken mietittyään hän kuitenkin totesi, että se ei oikeasti lohduta yhtään ja että lohdullisemmalta tuntuu se, miten vaikeista asioista hän on jo selviytynyt ja että nyt elämän suunta on kuitenkin oikea, vaikka matkaa toivottuun hyvinvointiin vielä on. Nuorelle todellisin mittakaava onkin oma elämä.

Toivon horisontti – harjoituksessamme nuoret ovat muistelleet elämänsä selviytymisen kokemuksia ja toiveikkaita hetkiä sekä pohtineet, mitä toivo heille tarkoittaa, mitä mielikuvia se tuo ja mikä on toivon merkitys heidän omassa elämässään. Yllättävää on ollut se, että vaikka kaikki harjoituksen tehneet nuoret olivat keskustelleet jo aiemminkin elämänsä vaikeuksista, niistä selviytymisestä ja heidän käyttämistään selviytymiskeinoista ei ollut monikaan puhunut eikä niitä kovin paljoa pohtinut.

Selviytymisen kokemus jäsentyy usein vasta jälkikäteen, jolloin ehkä monesti keskustellaan jo enemmän tulevaisuuteen ja senhetkiseen elämäntilanteeseen liittyvistä teemoista. Kuitenkin menneisyyden selviytymiskokemusten analysointi ja pohdinta voivat tarjota korvaamattoman ikkunan havaita jokaisen ihmisen ainutlaatuisia tapoja selviytyä ja kestää kärsimystä. Mitä paremmin tunnemme kykymme ja tapamme selviytyä, sitä luottavaisemmin voimme suhtautua tulevaisuuteen ja sitä itsevarmempia voimme olla myös vaikeuksien kohdatessa.

Todennäköisesti nuoren on vaikeuksien keskellä helpompi käyttää niitä selviytymiskeinoja, joiden käyttöönotosta hänellä on jo aiempaa kokemusta. Näiden keinojen tunnistaminen, pohtiminen ja edelleen kehittäminen voisi toimia avaimena nuoren kykyyn kestää elämänsä vaikeuksia ja selviytyä jatkossakin. Keskusteluissa voi nousta esiin myös tarve monipuolistaa selviytymiskeinojen valikoimaa oman persoonan, elämän tilanteen, voimavarojen ja kiinnostuksen kohteiden mukaan.

Vaikeuksista keskustelu selviytymisen näkökulmasta on herättänyt nuoria huomaamaan omia kykyjään ja vahvuuksiaan sekä mahdollisesti sitä, mikä tarkoitus vaikeuksilla on heidän elämässään ollut. Nuoret ovat kokeneet myönteistä ylpeyttä siitä, että he ovat kaikesta huolimatta selviytyneet. Myös toisten ihmisten antaman tuen pohtiminen on avannut uusia merkityksiä omalle elämälle: pieniin kohtaamisiin kätkeytyy yllättävän paljon emmekä voi kuin aavistella, miten jo pelkkä olemassaolomme voi tukea muita.

Lähes kaikki nuoret ovat kertoneet keskustelleensa epätoivon ja toivottomuuden tunteistaan aiemminkin, mutta vain harva oli keskustellut toivosta. Yllättäen toivo on ollut kuin uusi aihe. Nuoria myös pelottaa toivoa. ”Mä yritän, et mä en toivois mitään, et sitten ei pettyis”, ”Mä oon aina aatellut, et ei pelkkä toivominen riitä mihinkään ja siks en toivo oikeestaan mitään”. Keskustelujen kautta monet nuoret löysivät toivosta yksittäisiä toiveita laajemman kokonaisuuden, jolla voisi olla merkitystä heidän elämälleen.

On tärkeää pohtia, minkälainen toivo on nuorten mielestä tavoittelemisen arvoista. Nuoret mieltävät toivon hyvin eri tavoin; jollekin toivo merkitsee sen tiedostamista, että hyvät ja huonot asiat ovat olemassa yhtä aikaa, jollekin toivo on rohkeutta elää omannäköistä elämää, vaikkei voi varmasti tietää, mitä tuleman pitää. Jollekin toivo on tieto siitä, että ei ole yksin. Toivo voi merkitä myös esimerkiksi avointa tulevaisuutta, mahdollisuuksien kokemista tai tunnetta siitä, että käänne parempaan on mahdollinen. Jokaisella on omanlainen toivonsa.

Emme voi vähätellä toivon merkitystä inhimillisten kärsimysten äärellä. Nuorten omat selviytymiskokemukset ja niiden jäsentäminen voivat lisätä myös toivoa heidän elämässään. Selviytyminen ja toivo ovatkin universaaleja teemoja, joiden kannattelevan voiman voisimme nostaa kiinteäksi osaksi arkipäivää ja vaikeassa elämäntilanteessa kamppailevien nuorten tukemista.

Täällähän puhutaan vain mopoista

”Eka ryhmä ku mie istuin ja kuuntelin ku pojat puhu mopoista ja kaaos oli käynnissä… sit kuitenkin (kasvoi) kaks vastuunuorta siitä ryhmästä. Mä olin ihan et missä se tapahtu? Mut se tapahtu siinä kaiken mopoista puhumisen kautta”.

                             (NFG:n yhteistyöohjaaja 2013)

Oma ainut mopoilukokemukseni on parinkymmenen vuoden takaa ja sekin lyhyt ajelu päättyi kaatumiseen. Voin siis avoimesti myöntää, että en ymmärrä mopoista yhtään mitään. Tämä luo kuitenkin mainion pohjan keskustelullemme poikaryhmässä. Joudun ohjaajana avoimesti ihmettelemään, kysymään ja pohtimaan asioita mitkä liittyvät mopoiluun. Tunnustamaan, että en tiedä asiasta mitään. Ja voitte uskoa, että niistä mopoista on tullut puhuttua moneen otteeseen.

Vaikken tiedäkään mopoilusta mitään, voin kuitenkin kuvitella siihen liittyvät tunteet, sen vapauden tunteen kun ajat tai minkälaisella hellyydellä huollat omaisuuttasi. Se, että voin kuvitella nämä tunteet ja ymmärrän ne oman kokemukseni kautta, on tärkeää. Se antaa keskustelullemme yhteisen pohjan. Kaiken tuon kyselyn ja yhteisen keskustelun kautta tiedämme ymmärtävämme mitä toinen sanoo, vaikka emme olisikaan asioista aina samaa mieltä tai emme ymmärtäisi mopoiluun liittyviä termejä.

Ja tuolla jossain, mopoista puhumisen lomassa se tapahtuu. Keskustelemme tunteista, arvoista ja asenteista, siitä miten nuori kohtaa vaikeudet elämässään ja mistä hän unelmoi ja mitä toivoo elämältään. Sillä, että aidosti pyrin ymmärtämään mitä nuori kokee mopoillessaan, pystyn myös välittämään nuorelle tunteen, että olen kiinnostunut hänestä. Nuori puolestaan joutuu etsimään sanoja, joilla pystyisi selittämään minulle mahdollisimman hyvin omat tunteensa ja näkökulmansa. Samalla nuori sanoittaa asioita itselleen niin mopoista mutta myös monesta muusta asiasta.

Mopoista puhumisen seurauksena voi nuori jatkossa ottaa koulurepun mukaan kouluun, lopettaa kaverin tönimisen tai saada vaikkapa keskustelun sujumaan äitinsä kanssa. Asioiden sanoittamisella on meidän kaikkien elämään suuri vaikutus. Puhuimmepa mopoista tai traktoreista, ystävistä tai viikonlopun vietosta on tärkeintä, että en oleta mitään vaan annan nuoren kertomien asioiden siivittää ymmärrystäni hänen tavastaan nähdä maailmaa. Ainoastaan kysymällä voin selventää asioita.

Ja oikeastaan, kaikkien näiden keskustelujen lomassa, myös minulle on tullut tunne, että josko vielä jonkinlaisen moottorilla varustetun kaksipyöräisen selkään voisi uskaltautua. Ovat ne nuorten kertomat asiat vaikuttaneet niin voimakkaasti myös minuun.