Samassa veneessä, yhdessä soutaen

Työni puolesta kohtaan paljon iältään 10 – 16- vuotiaita nuoria.

Nuorten kanssa olen keskustellut heille merkityksellisistä asioista. Keskusteluissa on noussut esiin, miten he voivat käytännössä toteuttavat arvojensa mukaisia tekoja.

Päällimmäisenä heillä on mielessä se, tietääkö heille tärkeä ja merkityksellinen henkilö itse olevansa heille tärkeä ja merkityksellinen?

Vai onko se itsestään selvää, eikä sitä tarvitsisi nostaa erikseen näkyväksi teoissa?

Onko olemassa vaara, että toisen tärkeyden ja merkityksellisyyden osoittamatta jättäminen heikentää ihmissuhteita tai jopa rikkoo ne?

Ryhmissä ja yksilötyössä kohtaamani nuoret ovat hämmentyneitä sitä, että koronavirus on nostettu niin pelottavaksi ja uhkaavaksi asiaksi. Virushan tappaa vain vanhoja ja perussairaita?

Olen kysynyt nuorilta, onko heidän läheisissään yhtäkään ikäihmistä tai henkilöä, jolla on mahdollisesti jokin perussairaus, kuten astma?  Jokainen nuorista on vastannut myöntävästi.

Kysyin, miltä  tuntuisi jos joku heidän läheisistään sairastuisi vakavasti, vain siksi, että nuoren oli päästävä lomalle etelään tai bändin keikalle tietäen riskit sairastua virukseen, joka ei todennäköisesti hänelle itselleen ole vaarallinen tai vakava.

Tämä on pysäyttänyt nuoret. He eivät halua läheisilleen pahaa. He eivät vain ole tulleet ajatelleeksi asiaa muiden näkökulmasta.
Tästä syystä on jopa hengenvaarallista jättää arvokeskustelut käymättä. Niin abstrakti asia kuin ihmisen arvomaailma, hahmottuu vain käytännön tekojen ja puheiden kautta.

Ihmisiä kohtaan osoitettu arvostus tekee selväksi, että juuri sinä tahdot hyvää ja olemme kaikki “samassa veneessä”.

Juuri Sinä olet minulle tämän hetken arvoinen.

En vain käännä katsettani, kävele pois tai laita kuulokkeita pikaisesti päähäni, kun näen Sinun vilkaisseen minua kohti.

Poikkeustilanteessa on tärkeää käyttää meissä kaikissa olevaa maalaisjärkeä ja välttää turhia ihmismassoja tai kokouksia ja kokoontumisia.  Poikkeustilanteen ei kuitenkaan pitäisi vaikuttaa arvostukseemme “samassa veneessä” olevia kohtaan.

Yhteisöllisyys ja muiden huomioon ottaminen saattaa olla haastavaa; ihmisen selviytymisvaisto sekä kilpailuvietti johon meitä on valmennettu pienestä pitäen, nousevat pintaan. Ajatus, että täytyy selvitä paremmin kuin muut, täytyy pärjätä paremmin kuin muut, täytyy pärjätä vaikka muiden kustannuksella!   On saatava itselle vaikka kaikki maailman WC-paperit!

Valitettavasti itsekeskeisyys, joka kumpuaa tässä tilanteessa pelosta ja epävarmuudesta ei ole joka kohdassa huvittavaa tai vaaratonta.  Pelko, puhumattomuus ja rauhoittelun puute luovat tilanteen jossa jotkut, jotka eivät ole täysin ymmärtäneet omien arvojensa toteuttamisen puutteellisuutta, hamstraavat vessapaperit kaupoista. Jos ostaisimme vain sen, mitä tarvitsemme pärjätäksemme, osoitamme muillekin, miten toimimalla arvokkaasti ja rakkaudella arjessa, pysyvät kaikkien olosuhteet “veneessä” siedettävinä.

Toisten arvostuksella selviämme tästä koettelemuksesta, pysytään samassa veneessä yhdessä soutaen!

Luonnollista puhetta

Näin kesän kynnyksellä luonto on kauneimmillaan ja kilpailee taas itsensä kanssa värien ja äänien runsaudessa. Nyt kannattaa laittaa välillä ”läppärit” kiinni ja suunnata ulos nauttimaan ympäristön kauneudesta ja monimuotoisuudesta.

Itse olen kasvanut maaseudulla, missä luonto on ollut aina vahvasti läsnä. Meille on pienestä saakka opetettu, että myös luontoa täytyy kunnioittaa ja arvostaa. Nykyään puhutaan paljon ihmisten luontosuhteesta, mutta mitä sillä sitten loppujen lopuksi tarkoitetaan? Kunnioitusta ja arvostusta ehkä, kuten missä tahansa suhteessa toista kohtaan.

Edelleen käyn usein lähimetsässä kävelemässä. Luonnon hiljaisuudessa mieli lepää ja voi pysähtyä kuulostelemaan hetkeksi tuntemuksiaan – ottaa etäisyyttä arkirutiineihin. Tällöin voi tuntea olonsa nöyräksi ja pieneksi. Sitä on jonkin alkukantaisen äärellä, sellaisen joka on ollut jo kauan ennen ihmistä. Kaikki tuntuu olevan harmoniassa ja ihminen näyttäytyy pienenä, vaikkakin tärkeänä osana suurta kokonaisuutta.

Näitäkin mietin, kun eräänä lämpimänä päivänä ystäväni kanssa pysähdyin Näsijärven kallioille katselemaan ilta-auringossa levollisena kimaltelevaa järvenselkää. Yritin näppärästi liittää tähän nappaamani kuvan tuosta näkymästä, mutta kännykällä nopeasti otettu kuva ei tehnyt mielestäni kokemukselle likimainkaan oikeutta. Niinpä jätin sen pois.

Jatkoimme ystäväni kanssa matkaamme ja poikkesimme hieman polulta. Edessämme odotti lohduton näky! Joku oli tuonut piittaamattomasti roskansa metsään ja ne oli levitetty ympäri metsäaukeaa. Se sitten siitä idyllistä.

Professori Lauri Rauhala on tehnyt filosofisen elämäntyönsä eksistentiaalisen fenomenologian parissa. Hän esittää holistisen ihmiskäsityksensä mukaan kolme ihmisen olemassaolon muotoa: tajunnallisen, situationaalisen ja kehollisen olemuspuolen. Ihminen on näitä kaikkia samanaikaisesti, eikä mitään edellä mainituista olemisen perusstruktuureista voi sulkea pois. Olemme näiden pohjalta jatkuvassa vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa, johon myös fyysinen ympäristö ja luonto kuuluvat. Tähän ainutlaatuiseen vuorovaikutussuhteeseen sisältyy myös vastuuta.

Kunnioitetaan ja arvostetaan siis myös luontoa ja ympäristöämme, jotta saisimme nauttia sen kauneudesta ja monimuotoisuudesta jatkossakin.

Mukavaa kesää ja arvokkaita hetkiä luonnossa!

 

 

Hyväksynnällä hyvää

Istuin metrossa eräänä päivänä, ja kuuntelin kolmen alakouluikäisen tytön keskustelua.
”Ninnillä on uus takki!” yksi huusi kun neljäs tyttö nousi vaunuun asemalta.
”Ihana!” kuului tuomio.
”Mullakin on uus takki”, kuului ikkunan vierestä. Muut tytöt kääntyivät katsomaan puhujaa.
”Mut sul on niitä niin monta. Ei me pysytä laskuissa”, joku tytöistä totesi, ei tylysti, muttei lempeästikään. Ikkunan vieressä istuva tyttö veti repun tiukemmin syliinsä.
”Ei mulla niitä nyt NIIN montaa oo.”

Uusi takki, uudet kengät, uusi kampaus. Aikuisena me emme välttämättä kaipaa huomionosoituksia uusista vaatekappaleistamme, mutta se ei tarkoita sitä, ettemmekö me kaipaisi hyväksyvää huomiota kanssaihmisiltämme. Aina silloin tällöin kaverille heitetty positiivinen kommentti lausuu todeksi sen, mihin kaikki me päivittäin pyrimme: olemaan kunnioituksen, arvostuksen ja ystävyyden arvoisia.

Toinen sattumalta kuulemani keskustelu tapahtui raitiovaunussa. Kaksi keski-ikää lähestyvää miestä jutteli pitkistä työpäivistään.
”Oishan se hyvä kun ehtis liikkumaan enemmän.”
”Joo, mä oonkin pitkinä päivinä tehny silleen, et oon jättäny lounaan väliin ja käyny juoksulenkillä siinä lounastunnilla.”
”Siis pitkänä päivänä sä et syö ollenkaan, vaan meet juoksemaan?”, toinen toisti kuivalla äänensävyllä, ja rivien välistä kirkui toinen sanoma: ”olet päästäsi vialla”. Tähän kommenttiin toinen vastasi puolustelemalla käyttäytymistään ilmeisen ärtyneenä.

Miksi me vaikenemme niin usein asioista, jotka olisi syytä sanoa ääneen? Toisen juoksulenkkejä ihmetellyt mies toki saattoi pitää toveriaan hulluna, mutta saattaa myös olla, että hän oli äimistynyt, hiukan epäuskoinen, ehkä kateellinen, pikkuriikkisen alemmuudentuntoinen, ja kenties jopa vähän huolissaan toisen terveydestä. Kaiken tämän hän olisi voinut ilmaista siten, että molemmille olisi jäänyt hyvä mieli. Vaikkapa näin:
”Oletko tosissasi? Oletpas kyllä järjettömän tehokas, aivan käy kateeksi. Oletko varma, että se on terveellistä?” Mutta mies valitsi kyynisen äänensävyn ja kyynisen lausahduksen, joka sai hänen toverinsa puolustuskannalle ja ärsyyntymään, ja kiristi varmasti molempien jo ennestään stressaantuneita hermoja.

Me kaikki tarvitsemme hyväksyntää, koska kauneimmastakaan ei aina tunnu kauniilta, eikä rohkeinkaan uskalla aina. Saattaa olla, että oma alemmuudentunteemme yrittää kuiskia meille, ettei meidän tarvitse enää yhtyä siihen ylistyslauluja laulavaan kuoroon, joka kuitenkin kulkee menestyneiden ja jollain tavalla ihailtavien ihmisten kannoilla. Mutta hetkinen. Onko joku teistä nähnyt sellaista kuoroa?