Kirjoitin aikoinani eräällä englannin kurssilla filosofisen esseen, jossa esitin itselleni tarkoituksellisen provosoivan kysymyksen: ”why wouldn’t I kill myself?”. Ajatuksenani oli, että kohdistamalla huomion niihin syihin, joiden vuoksi ihminen valitsee elämän eikä kuolemaa, voidaan vahvistaa omassa kokemusmaailmassa sellaisten seikkojen merkitystä, jotka tekevät elämästä kaikista vastoinkäymisistä ja kärsimyksestä huolimatta niin merkityksellisen ja arvokkaan, että itsemurha ei näyttäydy enää tarkoituksenmukaisena vaihtoehtona. Ironista tässä on se, että nyt vuosia myöhemmin työskentelen Non Fighting Generation ry:n ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen yhteistyönä toteutettavassa hankkeessa, ”Valoa elämään – menetelmien kehittämishanke nuorten itsemurhien ehkäisemiseksi”, jossa nuorten itsetuhoisuutta lähestytään monella tapaa samankaltaisesta näkökulmasta.
Ihmisen holistisuus ja nuoren itsetuhoisuus: kehollisuus, tajunnallisuus, situationaalisuus
Hankkeessa kehitämme itsemurhavaarassa olevien 13–25-vuotiaiden nuorten ja nuorten aikuisten tunnistamis- ja yksilöauttamisen menetelmiä terveydenhuollon ammattilaisille, jotka kohtaavat työssään kohderyhmän nuoria. Menetelmien kehittämistyötä ohjaa holistinen ihmiskäsitys, jossa huomioidaan samanaikaisesti yksilön kehollisuus, tajunnallisuus ja situationaalisuus. Tätä voidaan havainnollistaa konkreettisen esimerkin avulla. Nuoruus on tunnetusti voimakkaiden fysiologisten ja fyysisten murrosten aikaa, jolloin suhde omaan kehollisuuteen muuttuu samalla, kun tietoisuus muiden ihmisten omaan itseensä kohdistamasta huomiosta voimistuu. Tutkimusten valossa kielteinen ruumiinkuva muodostaa tyttöjen itsetuhoisuuden erityispiirteen. Sen taustalla voidaan nähdä nuoren omalle fyysiselle ulkomuodolleen (kehollisuus) antamat epäsuotuisat merkitykset (tajunnallisuus), jotka heijastelevat tavalla tai toisella sitä tapaa, jolla merkitykselliset toiset suhtautuvat häneen (situationaalisuus). Tämänkaltainen ihmisen kokonaisvaltaisuus pitäisi ottaa huomioon niin itsetuhoisuuden tunnistamisessa kuin myös yksilöllisen auttamistyön lähtökohdissa.
Ihmisen kokonaisvaltaisuuden ohella tarkoituskeskeinen lähestymistapamme korostaa myönteistä suhtautumista elämään ja sen arvoon, yleisinhimillistä vapautta ja vastuullisuutta, sekä ihmisen vahvuuksia ja mahdollisuuksia. Tarkoituskeskeisen, kasvatuksellista näkökulmaa korostavan lähestymistavan avulla pyrimme täydentämään ja laajentamaan lääketieteellis-hoidollista viitekehystä kohdentamalla huomion erityisesti sellaisiin nuoriin, joilla ei ole diagnosoitua mielenterveyden häiriötä, mutta jotka kärsivät masennuksen, ahdistuksen tai tarkoituksettomuuden tunteista.
Syyt elää: näkökulma tarkoituskeskeiseen lähestymistapaan
Kasvatuksellisesta näkökulmasta nuorten itsemurhien ehkäisemisessä on mielestäni kaksi tärkeää seikkaa: ensinnäkin se, että (1) itsemurhavaaran tunnistaminen ja ennakointi tapahtuisi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa sekä toisaalta se, että (2) auttamistyössä pyrittäisiin tukemaan yksilön selviytymistä myös tulevaisuuden haasteista. Kliinisessä tutkimuksessa ollaan yleensä kiinnostuneita niistä yleisistä riskitekijöistä, kuten mielenterveysongelmat, aiemmat itsemurhayritykset tai läheisen itsemurha, jotka altistavat ihmisen itsetuhoiselle käyttäytymiselle. Näiden suhteen onkin kertynyt runsaasti asianmukaista tietoa, joka on huomioitu myös itsemurhavaarassa olevien tunnistamis- ja auttamistyössä. Tarkoituksenmukaisempaa olisi kuitenkin pyrkiä ehkäisemään nuorten pahoinvointia ja itsetuhoista oireilua ennen kuin ne kehittyvät vakaviksi mielenterveysongelmiksi tai itsemurhayrityksiksi.
Tutkimuskirjallisuudessa on alettu enenevässä määrin kiinnittämään huomiota myös niihin suojaaviin tekijöihin, jotka ehkäisevät itsetuhoista käyttäytymistä sellaisten yksilöiden kohdalla, joilla on elämässään runsaasti itsemurhalle altistavia riskitekijöitä. Esimerkiksi Marsha M. Linehanin ja kumppaneiden tutkimukset viittaavatkin siihen, että ratkaiseva tekijä toteutuneiden ja toteutumatta jääneiden itsemurhien välillä ei välttämättä ole riskitekijöiden suhteellisessa määrässä – toisin sanoen, kuinka pahoja ongelmia, vastoinkäymisiä tai kärsimyksen aiheita yksilön elämässä on – vaan sellaisten suojaavien tekijöiden puutteessa, joiden olemassaolo edesauttaisi vaikeuksista selviytymistä, niiden kohtaamista ja käsittelyä. Linehan ja kumppanit ovatkin kehittäneet tutkimustensa pohjalta mittariston, ”Reasons for Living Inventory”, jonka avulla voidaan arvioida yksilön itsemurhariskiä kartoittamalla hänen eloonjäämis- ja selviytymisuskomuksiaan eli syitä elää kuolemantoiveista huolimatta. Samankaltaista lähestymistapaa edustaa tarkoituskeskeisen lähestymistavan merkittävin edelläkävijä, Viktor Frankl (1905–1997), joka keskittyi elämäntyössään kysymykseen siitä, miten ihminen voi säilyttää tahtonsa elää myös sellaisissa elämäntilanteissa, jotka ovat täynnä kärsimystä ja joista ei ole näkyvissä ulospääsyä.
Elämää suojelevat ajatukset
Jollain ajanhetkellä yksittäinen ajatus, äkillinen mielenyhtymä, muisto menneisyydestä tai kalpeankin toivon sävyttämä näkymä tulevaisuudesta voivat estää jotakuta surmaamasta itseään. Selviytyäkseen elämästä jokainen tarvitsee ”elämää suojelevia ajatuksia”, sellaisia henkisiä kykyjä, joiden avulla elämän mielekkyyttä, merkitystä ja tarkoitusta voi ruokkia ja ylläpitää myös silloin, kun maailma ympärillä tahtoo nujertaa. Tarkoituksettomuuden oireiden kanssa kamppailevan nuoren kasvatuksellisessa auttamistyössä olisikin syytä vahvistaa tämänkaltaisia elämäntaidollisia ominaisuuksia; niiden avulla nuori voisi kohdata ja käsitellä omassa kehollisuudessaan, psyykkisessä tajunnallisuudessaan ja elämäntilanteessaan ilmeneviä ongelmia ja kärsimyksen aiheita myös tulevaisuudessa riippumatta siitä, mitä elämä tuo tullessaan.
Kasvatus arvoihin - arvoa kasvatukseen 