Elossa!

Hengitys. Sisään ja ulos. Olen elossa. Mutta mitä se tarkoittaa? Mitä kaikkea se voi tarkoittaa? Mitkä ovat elämäni tarkoitukset?

Elämä on enemmän kuin fyysistä elossaoloa. Elämää ovat kaikki elävyyden mahdollisuudet meissä. Elävyyttä on se, että tarkoitusten nälkä kurisee suonissa, elämänhalu lepattaa varpaissa ja tulevan odotus naputtaa pöytää sormilla. Elävyyttä on reagoida, asettua suhteeseen ympäröivän maailman, menneisyyden ja tulevan kanssa, hengittää ja tuntea tässä hetkessä.

Luovuus avaa meille mahdollisuuksia oman olemassaolon kokemiseen. Luovuus avautuu jokaiselle eri tavoin. Joku laulaa suihkussa ja joku hakkaa halkoja. Oleellista ei ole niinkään se, mitä tekee, vaan se, mitä ihmisessä itsessään tapahtuu. Luovaksi toiminta muuttuu läsnäolon ja oman ainutkertaisen kokemuksen kautta. Monesti luovan toiminnan tarkoitus liittyy jo läsnäoloon sinänsä. Luon elämääni, elämäni luo minua. Jokaisella henkäyksellä.

Luovassa toiminnassa meissä piilevät mahdollisuudet pääsevät toteutumaan. Aiemmissa työtehtävissäni niin huumekuntoutujien luovan toiminnan ohjaajana kuin lasten ja nuorten taidekasvattajanakin olen saanut kokea, miten taide houkuttelee meistä esiin eheän puolen monesti silloinkin kun elämä on rikkonaista ja keskittyminen haasteellista. Suurin merkitys oman positiivisen puolen tavoittamisella on juuri elämän vaikeimpina aikoina.

Toisinaan elämänhalu on vaimeampi ja näkymät oman elämän merkityksiin sumenevat. Taiteen tekeminen ja kokeminen voivat tällöinkin tarjota tärkeitä elämässä kiinni pitäviä siimoja, joihin voi tarttua myös hädän hetkellä. Taiteen kautta avautuu mahdollisuuksia elävyyden ja elossaolon omakohtaiseen tuntemiseen. Ja mikä muu voisi olla itseään ja elämänsä tarkoituksia etsivälle ihmiselle tärkeämpää kuin kokemus omasta ainutlaatuisesta olemassaolosta? Voisiko elämän tarkoitukseksi tänään riittää, että on jotakin hyvää, mihin mieli ja keho saavat tarttua? Multa, johon upottaa keväiset sormet, hyvä biisi radiossa tai joku, ketä ajatella. Tarkoitus tuo halun olla elävä, tunteva ja reagoiva. Halun nähdä mitä siemenistä kasvaa tai kuulla sen biisin loppuun asti, kastella maata ja ehkä laulaa mukana.

Taiteessa säröt sallitaan ja inhimillisyyden arvo tunnustetaan. Usein juuri ne herättelevät eniten aistejamme ja haastavat meidät asettumaan suhteeseen oman itsemme ja maailman kanssa. Taide ruokkii elävyyttämme, tarjoaa meille aistillisia elämyksiä ja mielen tarttumapintoja. Taide haastaa kokemaan, tekemään ja valitsemaan omalla ainutkertaisella tavalla. Erehtyminen ja vahingot näyttäytyvät mahdollisuutena jonkin uuden synnyttämiseen. Tätä ajatusta vahvistamalla elämän vaikeuksillekin löytyy helpommin merkityksiä.

Elämällä on uudistuva, luova luonne. Lopulta tarkoitus on reitti, jonka elämämme kulkee; merkitysten koreografia, jossa jokainen liike ammentaa sisältönsä siitä, mitä on tapahtunut sitä ennen. Hetken merkitys nousee läsnäolosta ja luottamuksesta tulevaan. Elämän arvo kumpuaa mittakaavasta ja antaa mahdollisuuden olla osana, osallisena, tästä luovasta kierrosta. Meidän osamme on asettua alttiiksi elämälle, laittaa itsemme likoon yhtä lailla suhteessa itseemme kuin ympäröivään maailmaankin. Hengityksellä on vakaat suuntansa: sisään ja ulos.

”Pienten” oivallusten kasvatusvaikutuksia

Jokainen kasvattaja törmää tällaisiin oivalluksiin toivoakseni joka päivä. Eli nuori tajuaa yhtäkkiä jotakin, joka vaikuttaa häneen pysyvästi positiivisella tavalla. Haluan tässä kertoa yhdestä sellaisesta.

Olin ohjaamassa rasismia käsittelevää nuorten keskusteluryhmää ja pyysin poikia laittamaan paperille, mitkä asiat ovat heidän mielestään yleisimmin rasismin taustalla heidän lähipiirissään. Kaksi asiaa oli selvästi ylitse muiden: Se mistä on kotoisin ja minkä värinen olet. Pyysin heitä miettimään ryhmän toiminnan tavoitteita ja tärkeimmäksi pojat nostivat sen että saataisiin kaikki tajuamaan että ”kaikki me ollaan samanlaisia!”. Lisäksi ryhmässä voitaisiin poikien mukaan keskustella nimittelystä ja kiusaamisesta.

Eräs pojista kertoi että heidän koulussaan on kaksi Afrikkalaista poikaa, joista toista hän kiusaa ja toista suojelee. Hän selitti käytöstään sillä, että se ketä hän suojelee, on pieni, heikko ja säälittää häntä. Sitten ihmettelin ääneen että miksi hän kiusaa sitä toista? Ihon värin vuoksiko? Poika mietti itsekin selvästi asiaa ja selitti hiukan vaivaantuen että ”se tunkee nokkansa joka paikkaan ja on tyhmä neekeri”, mutta selkeästi ei ollut itsekään ihan varma syistä. Pojasta näki selvästi että hän jäi miettimään asiaa. Kun ryhmämme sitten kokoontui seuraavan kerran, poika itse kertoi ennen kuin kerkesin kysyäkään asiasta, olevansa nyt kummankin kaveri. Kun ihmettelin, että mistä moinen muutos, poika kertoi huomanneensa, että se olikin ihan hyvä jätkä.

Tapaus jäi lähtemättömästi mieleeni, sillä se osoitti minulle jälleen kerran miten ”pienillä” oivalluksilla voi olla todella suuria vaikutuksia. Kun poika puhui asian toisille ääneen, alkoi hän samalla kyseenalaistaa omaa suhtautumistaan ja käyttäytymistään, joka lopulta johti muutokseen.

Mieleeni tuli erään nuoren aikanaan kirjoittama runo: ”Yksi ohikiitävä hetki, yksi oivalluksen tulinen sekunti – ja Feenix lehahtaa paikalle hymyillen.”