Pettymysten kohtaamisen taito

Elämään sisältyy väistämättä kärsimystä ja vastoinkäymisiä, koska ihmiset ja maailma ovat epätäydellisiä ja keskeneräisiä. Pettymysten kohtaamisen taito onkin keskeinen osa ihmisenä olemista ja hyvän elämän edellytyksiä. Kysymys ei ole siitä, miten välttää pettymyksiä ja vastoinkäymisiä elämässä, vaan miten kykenee vastaamaan niihin silloin, kun ne asettuvat esteiksi hyvän elämän tielle. Kirjoituksessani esitän neljä kohtaa, jotka ovat mielestäni olennaisia pettymysten kohtaamisessa ja käsittelemisessä.

Tunnusta pettymys ja vastoinkäyminen todeksi

Kokemuksen todeksi tunnustaminen ja sen hyväksyminen, että asiat eivät ole niin kuin toivoisi niiden olevan, on ensimmäinen askel tilanteen muuttamiseksi. Pettymykseen tai vastoinkäymiseen liittyvien tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen voi itsessään rauhoittaa mieltä ja luoda selkeyttävää ymmärrystä käsillä olevaan tilanteeseen. Todeksi tunnustamisen vastakohtana on vaikeiden tunteiden, kuten pettymyksen ja surun kieltäminen ja torjuminen tai niiden täydellinen ohittaminen, välinpitämättömyys – sen kieltäminen, että ikävällä tapahtumalla olisi ollut itselle mitään merkitystä. Torjunta ja kieltäminen voi ilmetä monilla tavoilla, esimerkiksi asian todellisuuden hämärtävillä selittelyillä tai vaikeita tunteita lamauttavalla ja turruttavalla toiminnalla, kuten päihteidenkäytöllä. Kieltäessään ja torjuessaan pettymyksen todellisuuden, ihminen sulkee yhteyden sekä syvimpään itseensä että ympäröivän maailman tapahtumiin, kun taas tunnustaessaan ja hyväksyessään pettymyksen, ihminen on yhteydessä siihen, mitä hän tuntee ja kokee säilyttäen samalla yhteyden ulkoiseen todellisuuteen.

Älä jää yksin märehtimään, vaan hakeudu ystävien ja läheisten seuraan

Epätäydellisyys ja keskeneräisyys, virheiden tekeminen ja epäonnistuminen ovat osa elämää – ne ovat jotakin, mikä yhdistää meitä kaikkia ihmisinä. Toisin sanoen surut ja murheet ovat asioita, joita kaikki joutuvat käymään lävitse tavalla tai toisella; ne ovat osa yhteistä ihmisyyttämme. Hädän hetkellä ihminen saattaa kuitenkin ajatella, että hän on täysin yksin ja ainoana maailmassa kokemassa jotakin, mitä kukaan muu ei ole koskaan kokenut eikä voisi ymmärtää. Itseensä käpertyminen ja eristäytyminen ovat varsin yleisiä, mutta haitallisia tapoja reagoida pettymyksiin ja vastoinkäymisiin. Tällöin ihminen saattaa kokea, että hänessä on jotakin hävettävää ja että hän on täysin kelvoton ja arvoton olemaan toisten seurassa. Jos ihminen jää yksin tällaisten ajatusten kanssa, vakuuttamaan itse itselleen, kuinka mitätön ja surkea olento hän on, niin tilanne kärjistyy entistäkin pahemmaksi. Murehtiminen sysää ihmisen epätoivoiseen noidankehään, josta on vaikea löytää ulos.

Pohdi ja kokeile vaihtoehtoisia tapoja toimia

Vasta kun ihminen on tunnustanut itselleen, että on pettynyt, surullinen, vihainen tai katkera jonkin asian suhteen, hän voi tehdä tietoisen valinnan, miten tahtoo toimia. Se, miten päättää toimia, muuttaa sekä ihmistä itseään että maailmaa hänen ympärillään. Kysymys voi olla hetkellisen tunnetilan muutoksesta, kun esimerkiksi vaikean päivän jälkeen teet iltasella rentouttavan kävelylenkin ystäväsi tai kumppanisi kanssa. Kysymys voi olla jonkin maailmassa olevan yksityiskohdan muutoksesta, kun esimerkiksi päätät hankkia itsellesi pelikiellon internetpelaamiseen ja korttipelaamiseen, jotta voisit säädellä sillä tavoin omaa peliongelmaasi. Kysymys voi olla myös koko elämän suunnan muutoksesta, kun esimerkiksi lopetat pitkäaikaisen parisuhteen tai hakeudut töihin uusiin tehtäviin.

Toiminnan ja valintojen kautta avautuu aina uusia ja erilaisia mahdollisuuksia, jotka laajentavat tai supistavat aiemmin tuntemaamme maailmaa. Samalla me kasvamme tai kuihdumme. Toiminta ohjaa muutoksen ja kokemisen suuntaa, mutta useimmiten se on kuitenkin kokemusta ylläpitävää, jolloin jokin meissä tai maailmassa jo olemassa oleva entisestään voimistuu ja vahvistuu. Kysymys on siis vakiintuneista toimintatavoista, joiden muuttaminen on äärimmäisen hidasta ja vaikeaa; reagoimme pettymyksiin ja vastoinkäymisiin usein kaavamaisilla tavoilla. Uusien toimintatapojen kokeileminen ja sisäistäminen vaati kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä. Joka hetki me teemme kuitenkin valintoja sen suhteen, miten toimimme, ja joka hetki me muutamme itseämme ja maailmaa – tahdoimme sitä tai emme.

Löydä pettymyksille ja vastoinkäymisille merkitys osana laajempaa kokonaisuutta

Suurillakin pettymyksillä ja vastoinkäymisillä on usein kääntöpuolensa, joka voi kirkastua vasta pitkänajan kuluessa. Jokin opiskelupaikka on mennyt ohi suun, mutta sen myötä oletkin päättänyt hakea jonnekin toisaalle, joka on osoittautunut juuri oikeaksi paikaksi sinulle. Tai et olisi ehkä koskaan tavannut nykyistä elämänkumppaniasi, jos olisit lähtenyt vaihtoon ulkomaille kymmenen vuotta sitten, koska tapasitte aivan sattumalta juuri sinä syksynä. Elämältä pohjan murentavilta tuntuneet pettymykset ja vastoinkäymiset asettuvat ajan kuluessa usein kuin itsestään laajempiin kehyksiin muodostaen vaivihkaa vivahteikkaan episodin ihmisen elämäntarinaan.

Huomattavasti hankalampaa on löytää ja hyväksyä vaihtoehtoisia tulkintoja ja merkityksiä pettymyksille ja vastoinkäymisille silloin, kun ne ovat vielä käsillä ja käsittelemättä. Ystävät ja läheiset, jotka pyrkivät neuvottomina lohduttamaan, saattavat esimerkiksi tahattomasti vähätellä ja mitätöidä toisen vaikeaa erokokemusta toteamalla, että ”onhan sinulla silti ystäviä, vaikka poika-/tyttöystävä jättikin”. Tai: ”ainakin sinä olet seurustellut, kun taas minulla ei ole koskaan ollut ketään”. Sen tiedostaminen, että elämässä on paljon hyvää senhetkisistä kärsimyksen aiheista huolimatta, voi parhaimmillaan auttaa asettamaan pettymykset oikeisiin mittasuhteisiin. Tämän prosessin olisi kuitenkin tärkeää tapahtua ihmisen henkilökohtaisen oivalluksen ja kokemuksen kautta.

Pettymysten hetkellä voi olla hyväksi hellittää otettaan siltä elämänalueelta, jota vastoinkäyminen koskettaa ja suuntautua sen sijaan sellaisille elämänalueille, jotka ovat jääneet viimeaikoina vähemmälle huomiolle. Suuntautuminen itsensä ulkopuolelle läheisten ihmisten ja mielekkään toiminnan äärelle, jotka antavat voimaa ja luovat merkitystä elämään, voivat edesauttaa myös perspektiivin löytämistä omien ongelmien ja vastoinkäymisten suhteen. Ihminen, joka havaitsee, että hänellä on elämässään monia hyviä asioita, joista hän voi olla kiitollinen, saattaa tulla myös ajatelleeksi, että nykyiset pettymykset ovat varsin pientä verrattuna kaikkeen siihen hyvää, mitä hän voi elämästään löytää.

Kaiken edellä sanotun pohjalta ajattelen, että hyvän elämän kannalta olisi kaikkein tärkeintä muodostaa sellaisia kestäviä ja vastavuoroisia ihmissuhteita, joissa voi avoimesti olla heikko ja epätäydellinen, sekä kokea silti olevansa hyväksytty sellaisena kuin on – myös niinä hetkinä, kun hätä on kaikkein suurin. Ystävät ja läheiset, jotka osoittavat myötätuntoa ja ymmärrystä toisen ihmisen huolia ja kärsimyksen aiheita kohtaan, voivat omalla esimerkillään auttaa ihmistä suhtautumaan samankaltaisella hyväksynnällä ja ymmärryksellä myös omaa itseänsä ja epätäydellisyyttään kohtaan. Tämän myötä ihmisen on helpompaa asettaa myös itsensä syrjään ja osoittaa samankaltaista myötätuntoa omille ystävilleen ja läheisilleen aina tarpeen tullen.

Avaa itsesi – olet lahja!

Tyttöni kääri tontulle pakettiin taikataikinakirahvin ja toivomuskirjeen, johon piirsi marsun ja kirjoitti viereen toivetta tarkentavan adjektiivin PHMEÄ. Lapseni lailla uskon, että joulu on toiveiden aikaa. Ja että meillä isommillakin on lupa toivoa. Omaa toivomuskirjettäni en kirjoittanut tontulle vaan sinulle, rakas lukija.

Minä toivon joululahjaksi sinut. Sinun hymysi, eleesi, kasvojesi hohteen kun olet juuri purskahtamaisillasi nauruun. Tai itkuun. Minä haluan sinut rehellisesti. Sinun ei tarvitse kääriytyä koristepaperiin tai kultanauhoihin, tärkeintä on sisältö.

Minä haluan sinut, ystävä, sukulainen, naapuri, työkaveri, bussikuski, satunnainen ohikulkija, epätietoinen lapsi tienhaarassa. Minä toivon sinut, koska kukaan ei jaksa olla ihminen yksin. Joululahjaksi toivon jaettua ihmisyyttä. Ettemme arjessa tai juhlassa ohita toisiamme jos avautuu mahdollisuus kohdata ja jakaa.

Ehkä minä toivon sinut vain pieneksi hetkeksi kun huomaan eksyneeni. Tai kun tuntuu liian tyhjältä miettiä vain omaa suuntaansa. Ehkä minä toivon sinut loppuelämäksi, jotta voin tutustua elämän reitteihin kanssasi. Yhdessä on helpompi samoilla luottavaisin mielin. En toivo sinua siksi, että kulkisimme saman polun vaan jotta ymmärtäisin enemmän, näkisin muutakin kuin omat maisemani. Toivon, että avaat reittejä myös omaan itseesi ja annat minunkin nähdä vilahduksia ainutlaatuisuudestasi. Lupaan katsoa rauhassa ja ravistella vain sen verran, etteivät hauraat osat mene rikki. Jos kuljetuksessa on tullut säröjä, keittiön kaapissa on aina liimaa.

Minä haluan sinut tässä ja nyt. En silmä silmästä vaan silmästä silmään. Vaihtamaan ajatuksia tai olemaan yhdessä hiljaa. Jakamaan hiukan inhimillistä läsnäoloa. Oleellista ei ole, miten paljon meillä on aikaa. Hetki voi olla arvokas jos annamme sen toisillemme, ilman verkkoja välillämme, ilman ennakkoluuloja tai vaatimuksia, ihan oikeasti. Elämä on lahja. Kauanko maltat pitää omaasi paketissa?

Toivomukseni on runoilija Anna-Maija Raittilan sanoin: anna meidät kaikki toisillemme.

Kiitos ihmisyyden jakamisesta kuluneen vuoden aikana. Hyvää joulua ja läsnäolon täyteistä vuotta 2014!

Väkivaltainen kasvatus

(Kuva artikkelista http://www.iltalehti.fi/perhe/2011112914844740_pr.shtml)

Väkivallattoman viikon kunniaksi vierailen kertaluonteisesti tässä käytännön kasvattajien blogissa. Ja toki olen toiminutkin vuosikymmeniä nuorten, kasvatuksen ja väkivallan parissa – aikanaan konkreettisen käytännön muodossa ja nykyisin pääasiallisesti tutkimuksen ja kehittämisen puitteissa. Tämä merkitsee sitä, että pohdin kasvatukseen ja väkivaltaan liittyviä kysymyksiä hyvin laaja-alaisesti. Näkökulmani ei rajoitu siten vain lapsiin ja nuoriin, vaan ihmisenä olemiseen ja eettisyyteen kasvamiseen koko elämän ajan jatkuvana tehtävänä.

Väkivallaton viikko on itse asiassa nurinkurinen idea. Väkivallattoman viikon aikana ollaan kuin sunnuntaikirkossa, jossa rakastetaan lähimmäistä kuin itseään. Mutta olisihan täysin kohtuutonta, jos näin pitäisi yrittää elää myös arkisin – tai tässä tapauksessa loput 51 viikkoa vuodesta. Voihan sitä yrittää olla rauhanomaisessa rinnakkainelossa ja elää sopuisan väkivallattomasti, jos se sujuu vaivattomasti ja ilman erityistä ponnistelua. Mutta sehän on kuitenkin silkkaa idealismia, teoriaa jonka toteuttaminen ei ole käytännössä mahdollista. Kyllähän tosielämässä on pakko kilpailla ja taistella muita vastaan, käyttää heitä hyväkseen, polkea heidät jalkoihinsa ja pudottaa heidät pelistä – eihän elämässä muuten voi itse menestyä. Muutenhan pitää pelätä, että jollain toisella on kaikkea aineellista enemmän kuin minulla.

Edellä mainittu pelko on vallitsevana mielialanamme kaiken aikaa, jos annamme sen hallita itseämme. Kannamme sisällämme pelkoa, epäilystä, epävarmuutta ja epätoivoa sekä kaiken aikaa lisääntyvää ahdistusta, turhautumista ja kärsimystä. Tulemme vihaiseksi ja väkivaltaiseksi. Kun kilpailemme muita vastaan, kieltävät pelisäännöt kokemasta myötätuntoa, rakkautta, yhteisyyttä ja hyvää tahtoa muita kohtaan. Ja kuitenkin ihmisessä on synnynnäisesti kaikki luetellut kyvyt, jotka myös kaiken aikaa kaipaavat mahdollisuuksia päästä esille. Meissä on perustava tarve välttää huonoa ja pahaa ja tehdä sen sijaan kaikenlaista arvokasta ja hyvää. Vähentää omaa ja toisten turhaa kärsimystä elämässä ja vieläpä edistää sellaista, joka lisää kaikkien henkistä hyvinvointia sekä luo iloa ja onnellisuutta elämään. Miksi emme sitten toimi näin? Mikä estää meitä? Voiko nämä esteet poistaa? Kuka sen voisi tehdä ja kenen se pitäisi tehdä? Kuka on siis vastuussa – sinä vai minä vai me kaikki yhdessä? Voisimme kysyä itseltämme, kuten Viktor Frankl usein kehotti kysymään:

Jos en minä, niin kuka sitten? Ja jos en nyt heti, niin milloin sitten? Mutta jos vain itseäni varten, niin mikä minä olen?

Itselleni väkivallaton viikko on joka viikko ja joka ikinen päivä. Tämä tarkoittaa sitä, että pyrin tekemään niin arvokasta ja hyvää kuin osaan. Parhaan ymmärrykseni ja omantuntoni mukaan toimien. Kaikki pystyvät siihen, jos vain päättävät ryhtyä toimimaan niin. Väkivalta on tarpeetonta ja turhaa.

Mikä sitten on väkivaltaa? Ja mitä se on kasvatuksessa, johon otsikkoni viittaa? Väkivallan käsite voidaan määritellä lukemattomilla eri tavoilla. Itse olen pitkään käyttänyt tällaista määritelmää:

Kaikki väkivalta on aina psyykkistä vallankäyttöä. Kaikki psyykkinen vallankäyttö ohi ihmisen autonomisen vapaan tahdon on aina väkivaltaa.

Kyse on siis siitä, että käytetään omaa valtaa toiseen ihmiseen väkisin, vastoin hänen omaa vapaata tahtoaan. Väkivaltaan voi liittyä myös fyysisesti vahingoittavia tekoja, mutta kaikissa tapauksissa väkivalta vahingoittaa psyykkisesti sekä sen kohdetta että myös sen käyttäjää. Määritelmä merkitsee sitä, että väkivaltana voidaan pitää myös kaikkea sellaista, johon liittyy pelkkä mahdollisuus käyttää väkivaltaa. Jos pyrimme toimimaan suhteissamme toisiin ihmisiin esittämäni määritelmän mukaisesti, on se sen tasoinen eettinen velvoite, jonka toteuttaminen vaatii jatkuvaa ponnistelua. Mutta olen vakuuttunut siitä, että ponnistelu on kaiken siihen liittyvän vaivan arvoista. Tuloksia voi helpoimmin mitata oman henkisen hyvinvoinnin lisääntymisenä.

Kasvatuskin voi olla väkivaltaa. Varsinkin kaikkien lapsia ja nuoria kasvattavien on oltava eettisesti hereillä kaiken aikaa. Kaikenlainen arvoihin, tunteisiin, asenteisiin yms. vaikuttamisen on tapahduttava siten, lapselle tai nuorelle jää vapaus omaan tietoiseen ajatteluun ja harkintaan. Itse asiassa mitään todellista, pysyvästi vaikuttavaa oppimistakaan ei voi tapahtua muulla tavoin. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikenlainen piilovaikuttaminen, ”ikään kuin mutkan takaa kasvattaminen” (johon kehotettiin eräässä vuonna 2008 suurella tohinalla julkistetussa kohdennetun nuorisotyön oppaassa), manipulointi (tutut ”uhkaus, kiristys ja lahjonta”) ynnä muu sellainen tulisi siirtää kelvottomien kasvatuskeinojen roskakoriin. Johtotähdeksi sekä väkivallattomuuteen että yleisestikin vastuulliseen ihmisyyteen kasvatuksessa voisi sen sijaan ottaa nuoren yllyttämisen arvokkaaseen ja hyvään ja senkin niin, että vuorovaikutuksessa nuoren kanssa pohdittaisiin, mikä kaikki voisi olla tällaista hänen kohdallaan ja mistä hänen kannattaisi pyrkiä aloittamaan.

Timo Purjo