Bahamasaarille vai Ridgen kainaloon? – unelmat ovat ulottuvuus todellisuudesta

Lukiolaisena unelmoin työstä, joka jättäisi reilusti aikaa myös muille tärkeille asioille: perheelle, rakkaille ystäville ja voimaa antaville harrastuksille. ”Hei, vähän realismia kehiin Helinä. Millä sä sit maksaisit laskut ja kaikki?”, joku ystävistäni kysyi. Näin jälkikäteen ajateltuna unelmointini oli kyllä nimenomaan täyttä realismia, syvää totuutta minusta. Nyt aikuisena saan tehdä sisällöltään palkitsevaa osa-aikatyötä. Arvostan suuresti vapautta vuorotella mieheni kanssa kumpi lähettää pienet koululaiset matkaan aamulla ja kumpi on heitä vastassa iltapäivällä. Lukiolaisenakin jo aavistin, että tällainen vapaus monenlaisille tärkeille asioille on oleellinen osa minua. (Ja laskutkin on kyllä saatu maksettua.)

Unelmat kertovat syvällistä tietoa meistä ja arvoistamme. Unelmilla tarkoitan nimenomaan ihmisen itsensä löytämiä tulevaisuuden heijastuksia, en ulkopuolelta määriteltyjä tai ulkokohtaisesti omaksuttuja näkymiä. Unelmissa on paljon voimaa, joka on suoraan yhteydessä omaan ainutlaatuisuuteemme.

Kuten eräs nuori totesi unelmiin liittyvän harjoituksen tehtyämme: unelma on siitä hyvä asia pohdittavaksi, että vaikkei se toteutuisi, ei itse ole epäonnistunut. Vaan silti unelma on saattanut johdattaa oikeaan suuntaan tai auttanut kestämään jotakin vaikeaa. Unelmat eivät määrittelekään meitä onnistumisen tai epäonnistumisen akselilla vaan antavat ihmisenä olemisellemme kokonaan uuden ulottuvuuden.

Unelmat toisaalta suuntaavat meitä positiivisesti tulevaisuuteen ja toisaalta jo pelkällä olemassaolollaan antavat näkökulman ja voimavaroja nykyhetkeen. Unelmointi voi herättää toivoa ja auttaa kestämään kärsimystä. Unelmien avulla voi myös löytää asenteen, joka tukee selviytymistämme vaikeuksien läpi murskaantumatta tai katkeroitumatta. Unelmointi ei tarkoita vetäytymistä tämän hetken toiminnasta vaan parhaimmillaan antaa siihen toimintaan voimia.

Myös aikuisuutta voi tarkastella unelmointiin peilaten. Onko meillä aikuisilla oikeasti lupa unelmoida niistäkin asioista, joiden toteutuminen on epävarmaa tai jopa epätodennäköistä? Miten monesti sivuutamme tärkeän yhteyden itseemme tai toiseen ihmiseen puhuessamme ”realismista”? Voiko aikuinen oikeasti puhua unelmistaan ääneen menettämättä uskottavuuttaan? Kuinka moni nuori haluaa kasvaa aikuiseksi jos se tarkoittaa että kaikki olisi jo pitänyt saavuttaa ja ettei unelmilla muka ole enää merkitystä? Ja jos meillä kasvattajilla ei ole unelmaa paremmasta maailmasta, miten me voimme sanoa tekevämme töitä sen eteen?

Monia selviytyjiä ja sankareita yhdistää uskallus unelmoida. Unelmat voivat saada elämän haasteet näyttäytymään tarkoituksenmukaisina koetinkivinä matkalla arjen yksittäisiä hetkiä suurempiin kokemuksiin. Selviytyjä voi olla yksinhuoltaja, joka lasten itkun kestääkseen unelmoi matkasta Bahama-saarille tai dementikko, joka rakastuu Ridge Forresteriin. Sankari voi olla nuori, joka vaikeassa elämäntilanteessa löytää voimaa rokkitähteyden unelmasta. Vaikka Bahama-saarten sijaan päätyisikin Keravalle, suhde Ridgeen jäisikin hiukan etäiseksi tai rokkitähteys toteutuisi lähinnä peilikuvalle ilmakitaroinnissa, niin tällaisilla unelmilla on suuri arvo, jonka myös lähipiiri voisi tunnustaa.

Haastankin sinut pohtimaan, uskallatko oikeasti unelmoida? Voisitko löytää enemmän voimaa arkisiin koitoksiin tai haastaviin elämän tilanteisiin jos alkaisit tietoisesti etsiä sitä unelmien avulla? Anna unelmillesi lupa hengittää ja elää, muuttua, muovautua, kirkastua ja kasvaa mukanasi. Anna unelmiesi omalta osaltaan vastata kysymykseen siitä, kuka sinä olet.

Hymy

(Kuva: Open Clipart Library)

Jaan kanssasi NFG-kasvattajaurani alusta tapauksen, joka on jättänyt minuun lähtemättömän positiivisen jäljen. Kokemus on viitoittanut nuorten kohtaamista ja keskusteluryhmien ohjaajana toimimistani, ja toivon että se herättää ajatuksia myös sinussa.

Keskusteluryhmän alkutapaamiseen tuli yläkouluikäisiä nuoria. Otin nuoret vastaan ovella hymyillen ja kätellen. Sen jälkeen he tulivat yksitellen luokseni kahdenkeskiseen keskusteluun. Yksi nuorista kommentoi minulle yhtäkkiä ollessaan lähdössä tapaamisesta: ”Olipa mukava, kun sä otit meidät hymyillen vastaan.” Hämmennyin. Hymyilyni ei ollut mikään ennalta suunniteltu kasvatusteko, vaan luonnollinen tapani kohdata uusia ihmisiä. Tapaus jäi vaivaamaan mieltäni ja herätti minussa kysymyksiä. Tiesin, että nuori oli ollut useiden auttamistoimenpiteiden kohteena jo pidemmän aikaa. Aloin miettiä, miten aikuiset auttajat ovat hänet yleensä kohdanneet, kun normaali iloinen vastaanotto ja hymyileminen herättivät nuoren huomion niin vahvasti, että hän kommentoi sitä ääneen. Seuraavalla tapaamiskerralla sain muun keskustelun yhteydessä valaistusta asiaan. Samainen nuori kertoi, että auttajilla on yleensä hänestä vankat ennakkokäsitykset muilta aikuisilta kuulemansa perusteella ja hänen ”sairauskertomustaan” lukemalla. Aikuiset suhtautuvat häneen levottomana häirikkönä, vaikka eivät ole tavanneet häntä aiemmin, saati tutustuneet häneen.

Kohtaamisissa ollaan sanojen lisäksi vahvasti läsnä eleillä, ilmeillä, puhetyyleillä, katsekontaktilla ja muulla sanattomalla viestinnällä, joka paljastaa nuorelle paljon aikuisen suhtautumisesta. Jos aikuinen asennoituu nuoreen negatiivisesti, tämä näkyy tahtomattakin nuorelle heti kohtaamisen ensi hetkistä lähtien. Negatiivinen suhtautuminen herättää ja ruokkii negatiivisuutta myös nuoressa. Tällaiselta pohjalta luottamukselliseen kohtaamiseen ja sitä kautta positiivisiin kasvatusvaikutuksiin on vaikeaa päästä.

Ennakkoluuloton, kunnioittava ja lämmin suhtautuminen mahdollisti onnistuneen kasvatuksellisen kohtaamisen kyseisen nuoren kanssa: Nuori uskalsi keskustella avoimesti ryhmässä vaikeistakin asioista, joista ei ollut omien sanojensa mukaan kenenkään muun aikuisen kanssa aikaisemmin puhunut ja rohkeni pohtia ääneen elämäänsä sekä tulevaisuutensa suuntaa. Hän myös tuli ennen erään ryhmäkerran alkua keskustelemaan kanssani kahden kesken mieltään painavasta asiasta, minkä koen erittäin suureksi luottamuksen osoitukseksi lyhyen tuntemisen jälkeen. Ryhmän lopuksi nuori kommentoi, että ”ryhmä on ollut tosi hyvä, kun siellä ei ole opetettu mitään, vaan laitettu ajattelemaan itse”. Tämä lämmittää sydäntäni edelleen suuresti: juuri näinhän sen pitää ollakin. Nuori oli saanut ryhmästä sen mitä tarkoitukseni oli osallistujille tarjota: saada heidät pohtimaan ja oivaltamaan asioita itse omasta elämästään.

Tapaus muistuttaa avoimen suhtautumisen tärkeydestä ja kyvystä kohdata toinen ennakkoluulottomasti. Jos olisin ottanut nuoret vastaan ”nämä ovat näitä ongelmanuoria, jotka eivät tästä muuksi muutu” -asenteella, ryhmän anti nuorille ja kasvatukselliset vaikutukset olisivat jääneet olemattomiksi. Olenkin tehnyt päätöksen, etten halua kuulla muilta aikuisilta ennen ryhmän alkamista nuorten tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, vaan jätän kertomisen mahdollisuuden nuorille itselleen. Haluan lähteä ryhmään avoimin mielin: tutustua jokaiseen nuoreen siinä hetkessä ja keskustella hänen kanssaan ilman valmiita oletuksia.

Ystävällisyys ja kunnioittava käytös voivat herättää yllättävänkin suuren positiivisen ketjureaktion sellaisessa nuoressa, joka on tottunut saamaan aikuisten taholta negatiivisin ennakkoasentein varautunutta kohtelua. Nuoresta saattaa positiivisen kohtaamiskokemuksen seurauksena näyttäytyä aivan uusia myönteisiä piirteitä, taitoja ja mahdollisuuksia. Kasvattajan tehtävä on houkutella ne esiin ja tukea niitä parhaansa mukaan. Nuoren elämän suunnan muuttumiseen voi riittää yksikin nuoren potentiaaliin ja muutoksen mahdollisuuteen uskova aikuinen. Se voit olla sinä.

Hymyillään kun kohdataan!