Uskallatko sinä puuttua?

”Katkaiskaa musiikki! Hei järkkärit, tuo tyyppi lyö tuolla naisia!” Festareiden lavalla esiintyjä laittaa biisin poikki ja pyytää järkkäreitä poistamaan eturivissä riehuneen miehen. En nähnyt itse riehumista, mutta kauempana keikkaa katsoneena jäin ihailemaan sitä, että laulaja puuttui tilanteeseen. Voin aidosti sanoa, että olen onnellinen siitä, että joku uskaltaa ja haluaa puuttua väkivaltaisiin tilanteisiin.

Tilanteisiin puuttuminen ei ole aina helppoa. Lehdissä on ollut useampia juttuja tänä kesänä siitä kuinka kukaan ei auta. Puuttuminen kadulla nähtävään väkivaltaan on ollut vaikeaa. Kyse ei tarvitse olla edes siitä, että vaarantaisi itsensä puuttumalla tilanteeseen. Eräs toimittaja kertoi nähneensä tilanteen, jossa pääkaupungissamme bussikuski tiuski ulkopaikkakuntalaiselle perheelle heidän yrittäessä ostaa bussilippua. Kun murteella puhuneiden asiakkaiden sanat eivät olleet oikeanlaisia, oli bussikuski purkanut ärtymyksensä heihin. Sinänsä hienoa, että toimittaja toi asian esiin ja kirjoitti asiasta artikkelin, mutta olisiko hän voinut myös tuossa tilanteessa toimia ikään kuin tulkkina. Uskoisin, että jos asiakkaana olleen äidin silmät olivat jo kyyneleiset hänen yrittäessään saada itsensä ymmärretyksi lippua ostaessaan, hän olisi myös arvostanut ystävällistä ihmistä, joka tulisi hänen tuekseen ja puhuisi niillä ”oikeilla” sanoilla kuskille.

Mutta mikä on se raja milloin meidän tulisi puuttua tilanteeseen? Kulttuurissamme painotetaan toisen ihmisen rajojen kunnioittamista ja haluamme pitää asiat ominamme. Mutta voisiko tuo toisen ihmisen rajojen kunnioittaminen tarkoittaakin sitä, että puolustaisimme niitä. Näkiessämme tilanteen, jossa kohdellaan toista ihmistä väärin, puolustaisimme hänen rajojaan. Mutta samalla puolustaisimme myös omia rajojamme, sillä jokainen väkivallan teko jonka näemme, olipa se sanallinen tai fyysinen satuttaa myös meitä. Jokainen väkivaltainen teko jättää arpensa niin uhriin, mutta myös tekijään ja sivusta seuraajaan.

Jokainen pienikin ele, jolla ulkopuolinen puuttuu väkivaltaiseen tilanteeseen, on tärkeää. Uhkaavan tilanteen lannistamana meidän on vaikeaa puolustaa itseämme, mutta toisen tuen avulla pystymme siihen. Haastankin siis jokaisen meistä, niin itseni kuin Sinutkin puuttumaan väkivaltaisiin tilanteisiin. Helppoa se ei välttämättä ole, mutta pienet teot kasvattavat meitä itseämme myös ihmisenä. Ja lopulta voimme jopa keskeyttää musiikin puuttuaksemme tilanteeseen.

Täällähän puhutaan vain mopoista

”Eka ryhmä ku mie istuin ja kuuntelin ku pojat puhu mopoista ja kaaos oli käynnissä… sit kuitenkin (kasvoi) kaks vastuunuorta siitä ryhmästä. Mä olin ihan et missä se tapahtu? Mut se tapahtu siinä kaiken mopoista puhumisen kautta”.

                             (NFG:n yhteistyöohjaaja 2013)

Oma ainut mopoilukokemukseni on parinkymmenen vuoden takaa ja sekin lyhyt ajelu päättyi kaatumiseen. Voin siis avoimesti myöntää, että en ymmärrä mopoista yhtään mitään. Tämä luo kuitenkin mainion pohjan keskustelullemme poikaryhmässä. Joudun ohjaajana avoimesti ihmettelemään, kysymään ja pohtimaan asioita mitkä liittyvät mopoiluun. Tunnustamaan, että en tiedä asiasta mitään. Ja voitte uskoa, että niistä mopoista on tullut puhuttua moneen otteeseen.

Vaikken tiedäkään mopoilusta mitään, voin kuitenkin kuvitella siihen liittyvät tunteet, sen vapauden tunteen kun ajat tai minkälaisella hellyydellä huollat omaisuuttasi. Se, että voin kuvitella nämä tunteet ja ymmärrän ne oman kokemukseni kautta, on tärkeää. Se antaa keskustelullemme yhteisen pohjan. Kaiken tuon kyselyn ja yhteisen keskustelun kautta tiedämme ymmärtävämme mitä toinen sanoo, vaikka emme olisikaan asioista aina samaa mieltä tai emme ymmärtäisi mopoiluun liittyviä termejä.

Ja tuolla jossain, mopoista puhumisen lomassa se tapahtuu. Keskustelemme tunteista, arvoista ja asenteista, siitä miten nuori kohtaa vaikeudet elämässään ja mistä hän unelmoi ja mitä toivoo elämältään. Sillä, että aidosti pyrin ymmärtämään mitä nuori kokee mopoillessaan, pystyn myös välittämään nuorelle tunteen, että olen kiinnostunut hänestä. Nuori puolestaan joutuu etsimään sanoja, joilla pystyisi selittämään minulle mahdollisimman hyvin omat tunteensa ja näkökulmansa. Samalla nuori sanoittaa asioita itselleen niin mopoista mutta myös monesta muusta asiasta.

Mopoista puhumisen seurauksena voi nuori jatkossa ottaa koulurepun mukaan kouluun, lopettaa kaverin tönimisen tai saada vaikkapa keskustelun sujumaan äitinsä kanssa. Asioiden sanoittamisella on meidän kaikkien elämään suuri vaikutus. Puhuimmepa mopoista tai traktoreista, ystävistä tai viikonlopun vietosta on tärkeintä, että en oleta mitään vaan annan nuoren kertomien asioiden siivittää ymmärrystäni hänen tavastaan nähdä maailmaa. Ainoastaan kysymällä voin selventää asioita.

Ja oikeastaan, kaikkien näiden keskustelujen lomassa, myös minulle on tullut tunne, että josko vielä jonkinlaisen moottorilla varustetun kaksipyöräisen selkään voisi uskaltautua. Ovat ne nuorten kertomat asiat vaikuttaneet niin voimakkaasti myös minuun.

Sanojen merkitys

Kauan odotettu kummin vierailu saapuu. Pieni poika kurkkii ikkunasta malttamattomana ja toivoo kovasti kummin jo saapuvan. Viimein ovikello soi ja ovi avataan. Äiti ja kummi halaavat, isä kättelee ja kummi ojentaa kätensä myös poikaa kohti. Poika luo kuitenkin katseensa maahan ja piiloutuu isän selän taakse. Äiti naurahtaa hermostuneesti sanoen: ”Tuo meidän Matti on hiukan ujo. Kyllä se siitä.”

Äidin reaktiosta Matti päättelee, että ujous on jotain huonoa, näin ei nähtävästi saisi käyttäytyä. Poika ei kuitenkaan tiedä, miten muuten hän voisi olla tässä tilanteessa. Kummi on tuttu, mutta kuitenkin viime vierailusta on aikaa. Pojan mielessä pyörii ajatus: ”Minä olen huono, kun en edes uskalla kättäpäivää sanoa”.

Jollain tasolla me kaikki taidamme olla jossain tilanteissa ujoja, arastelemme tilanteen uutuutta, tunnemme olomme epävarmaksi. Eräs tuttavani kertoi kuinka hän kantoi ujouden taakkaa läpi lapsuuden ja nuoruuden. Tämä nuori oli saanut osakseen patisteluja, kuinka tulisi toimia ja unohtaa se, että on ujo niin vanhempiensa kuin opettajiensakin johdosta. Joku opettaja oli jopa ihmetellyt, miten nuori voisi toimia valitsemallaan alalla, kun oli niin ujo.

Tärkeäksi virstan pylvääksi osoittautuivat radiosta kuuluneet sanat: ”Ujolla ihmisellä on kyky kuunnella tarkasti muita ihmisiä ja aistia heidän olotilaansa.” Tämä lause muutti tuolloin reilun parikymppisen nuoren suhtautumisen itseensä. Ujous ei olekaan pelkästään pahaa, vaan se mahdollistaa jotain hyvää ihmissuhteissa. ”Minussahan on jotain hyvää! Vieläpä jotain sellaista mitä arvostan muissa ihmisissä.” Tämä nuori toimii nyt valitsemallaan alalla ja nauttii työstään muiden ihmisten parissa. Itse näen hänet rohkeana ihmisenä, joka uskaltaa kohdata toisen ihmisen ja kuunnella häntä. Mutta tuolloin nuoruudessa alan vaihto oli yhdestä radiosta kuuluneesta lauseesta kiinni.

Meillä aikuisilla on valtavan suuri valta lapsen ja nuoren näkemykseen itsestään. Meidän tuleekin käyttää tuota valtaa hyvin harkiten, tukien lapsen ja nuoren kasvua. Huomaammeko vain sen meitä häiritsevän käyttäytymisen vai osaammeko löytää myös käyttäytymisen hyvät puolet? Uskallammeko katsoa lasta avoimin silmin ja nähdä hänen mahdollisuutensa? Kuten jokaisella lantilla, niin myös käyttäytymisellä on aina kaksi puolta. On meidän tehtävämme huoltajina, kasvattajina näyttää lapselle ja nuorelle myös se positiivisempi puoli ainaisen lannistamisen sijaan.

Uskallatko heittää ennakkoluulosi roskiin?

Tänään alkava rasismin vastainen viikko herättelee meitä miettimään omia asenteitamme ja uskomuksiamme muita ihmisiä kohtaan. Oletko sinä koskaan miettinyt mitä kaikkea kohtaan oikeasti tunnetkaan ennakkoluuloa? Tai mistä ennakkoluulosi kumpuavat?

Ennakkoluulolla tarkoitetaan käsitystä, joka on ristiriidassa todellisuuden kanssa. Se voi kohdistua joko yhteen ihmiseen tai ihmisryhmään negatiivisena tunteena. Tämä tunne ei perustu tietoon, järkeen tai tosiasioihin. Ennakkoluulo on oletus jostakin asiasta ennen kuin siihen on tutustunut. Arkipäivässä törmäämme usein erilaisiin yleistyksiin ja oletuksiin eri ihmisryhmästä. Osansa saavat niin nuoret kuin vanhukset, miehet ja naiset, puhumattakaan eri maiden kulttuureja edustavista ihmisryhmistä. On erittäin helppo yleistää yksittäinen kokemus edustamaan kokonaista ihmisryhmää: nuoret roskaavat, vanhukset kiilaavat jonon ohi, miehet ovat parempia kuskeja kuin naiset…

Ennakkoluulot ovat siis mielikuvia, jotka perustuvat tunteisiin tai liian vähäiseen tietoon. Ne voivat muodostuvat omien käsitysten ja arvojen pohjalta, mutta usein kuitenkin ennakkoluulot pohjautuvat muilta saatuihin tietoihin. Ennakkoluulothan ovat yleensä täysin aiheettomia, mutta silti me hyväksymme ne täysin varauksetta. Imemme itseemme vaikutteita ennakkoluuloja varten esimerkiksi ympäristöstämme, vanhemmiltamme, kaveripiiristämme ja mediasta.

Ennakkoluulot voivat purkautua välttelemisenä, solvaamisena, syrjintänä tai vihamielisenä käytöksenä luulojemme kohdetta kohtaan. Tai ne voivat olla ohimeneviä pieniä tekoja, jotka ilmenevät katseina, kadun puolen vaihtamisena tai epäluuloisina ajatuksina. Vaikka emme tahtoisikaan näillä teoilla loukata toisiamme vaan lähinnä suojella itseämme ja omia tunteitamme, ovat tekomme silti loukkaavia. Loukkaavinta minun mielestäni tässä on se, että emme ole valmiita kohtaamaan toista ihmistä, meillä ei ole tarpeeksi kunnioitusta ihmisyyttä kohtaan, jotta uskaltautuisimme oikeasti kohtaamaan tämän nuoren, aikuisen tai vanhuksen, toisin sanoen ihmisen.

Olemme haastaneet Itä-Suomen alueella toimivia yhteistyökumppaneita ja -ohjaajia keräämään ennakkoluuloja roskikseen rasismin vastaisella viikolla. Nähtäväksi jää minkälaisista ennakkoluuloista nuoret ja aikuiset ovat valmiita luopumaan. On ollut kuitenkin hienoa huomata, että yhteistyötahomme ovat valmiita luopumaan omista ennakkoluuloistaan ja myös keskustelemaan nuorten kanssa näistä asioista. Pohjimmiltaan mielestäni on tärkeintä, että jokainen meistä on valmis ravistelemaan omia ajatuksiaan ja ennakkoluulojaan miettimällä ovatko ne oikeasti minun ajatuksiani.

Ensimmäinen askel on siis itse huomata omat ennakkoluuloiset ajatukset, napata ne kiinni itse teossa. Toisena askeleena on mietittävä mistä ne johtuvat, onko minulla sellainen kokemuspohja vai olenko yksinkertaisesti ottanut muiden ajatukset omaan käyttööni. Kolmas askel onkin sitten jo ehkä haastavampi. Olenko minä valmis päästämään irti jostain ennakkoluulostani? Neljännellä askeleella onkin sitten vain lähdettävä toteuttamaan omaa valintaa, pidettävä moraalinen selkäranka ja tehtävä niin kuin itse uskoo.

Eettisen toiminnan kehä näyttää helpolta näin kirjoitettuna, mutta onko se yhtä helppoa toteutettuna. Oletko sinä valmis kokeilemaan? Olisiko Sinulla jokin ennakkoluulo, josta voisit luopua? Olisitko valmis heittämään sen roskikseen?