Työni puolesta kohtaan paljon iältään 10 – 16- vuotiaita nuoria.
Nuorten kanssa olen keskustellut heille merkityksellisistä asioista. Keskusteluissa on noussut esiin, miten he voivat käytännössä toteuttavat arvojensa mukaisia tekoja.
Päällimmäisenä heillä on mielessä se, tietääkö heille tärkeä ja merkityksellinen henkilö itse olevansa heille tärkeä ja merkityksellinen?
Vai onko se itsestään selvää, eikä sitä tarvitsisi nostaa erikseen näkyväksi teoissa?
Onko olemassa vaara, että toisen tärkeyden ja merkityksellisyyden osoittamatta jättäminen heikentää ihmissuhteita tai jopa rikkoo ne?
Ryhmissä ja yksilötyössä kohtaamani nuoret ovat hämmentyneitä sitä, että koronavirus on nostettu niin pelottavaksi ja uhkaavaksi asiaksi. Virushan tappaa vain vanhoja ja perussairaita?
Olen kysynyt nuorilta, onko heidän läheisissään yhtäkään ikäihmistä tai henkilöä, jolla on mahdollisesti jokin perussairaus, kuten astma? Jokainen nuorista on vastannut myöntävästi.
Kysyin, miltä tuntuisi jos joku heidän läheisistään sairastuisi vakavasti, vain siksi, että nuoren oli päästävä lomalle etelään tai bändin keikalle tietäen riskit sairastua virukseen, joka ei todennäköisesti hänelle itselleen ole vaarallinen tai vakava.
Tämä on pysäyttänyt nuoret. He eivät halua läheisilleen pahaa. He eivät vain ole tulleet ajatelleeksi asiaa muiden näkökulmasta. Tästä syystä on jopa hengenvaarallista jättää arvokeskustelut käymättä. Niin abstrakti asia kuin ihmisen arvomaailma, hahmottuu vain käytännön tekojen ja puheiden kautta.
Ihmisiä kohtaan osoitettu arvostus tekee selväksi, että juuri sinä tahdot hyvää ja olemme kaikki “samassa veneessä”.
Juuri Sinä olet minulle tämän hetken arvoinen.
En vain käännä katsettani, kävele pois tai laita kuulokkeita pikaisesti päähäni, kun näen Sinun vilkaisseen minua kohti.
Poikkeustilanteessa on tärkeää käyttää meissä kaikissa olevaa maalaisjärkeä ja välttää turhia ihmismassoja tai kokouksia ja kokoontumisia. Poikkeustilanteen ei kuitenkaan pitäisi vaikuttaa arvostukseemme “samassa veneessä” olevia kohtaan.
Yhteisöllisyys ja muiden huomioon ottaminen saattaa olla haastavaa; ihmisen selviytymisvaisto sekä kilpailuvietti johon meitä on valmennettu pienestä pitäen, nousevat pintaan. Ajatus, että täytyy selvitä paremmin kuin muut, täytyy pärjätä paremmin kuin muut, täytyy pärjätä vaikka muiden kustannuksella! On saatava itselle vaikka kaikki maailman WC-paperit!
Valitettavasti itsekeskeisyys, joka kumpuaa tässä tilanteessa pelosta ja epävarmuudesta ei ole joka kohdassa huvittavaa tai vaaratonta. Pelko, puhumattomuus ja rauhoittelun puute luovat tilanteen jossa jotkut, jotka eivät ole täysin ymmärtäneet omien arvojensa toteuttamisen puutteellisuutta, hamstraavat vessapaperit kaupoista. Jos ostaisimme vain sen, mitä tarvitsemme pärjätäksemme, osoitamme muillekin, miten toimimalla arvokkaasti ja rakkaudella arjessa, pysyvät kaikkien olosuhteet “veneessä” siedettävinä.
Toisten arvostuksella selviämme tästä koettelemuksesta, pysytään samassa veneessä yhdessä soutaen!
Eräs kohtaamani nuori pohti, mikä häntä auttaa jaksamaan. Ensimmäisenä hänen mieleensä nousi se, että monella on asiat paljon huonommin kuin hänellä. Hetken mietittyään hän kuitenkin totesi, että se ei oikeasti lohduta yhtään ja että lohdullisemmalta tuntuu se, miten vaikeista asioista hän on jo selviytynyt ja että nyt elämän suunta on kuitenkin oikea, vaikka matkaa toivottuun hyvinvointiin vielä on. Nuorelle todellisin mittakaava onkin oma elämä.
Toivon horisontti – harjoituksessamme nuoret ovat muistelleet elämänsä selviytymisen kokemuksia ja toiveikkaita hetkiä sekä pohtineet, mitä toivo heille tarkoittaa, mitä mielikuvia se tuo ja mikä on toivon merkitys heidän omassa elämässään. Yllättävää on ollut se, että vaikka kaikki harjoituksen tehneet nuoret olivat keskustelleet jo aiemminkin elämänsä vaikeuksista, niistä selviytymisestä ja heidän käyttämistään selviytymiskeinoista ei ollut monikaan puhunut eikä niitä kovin paljoa pohtinut.
Selviytymisen kokemus jäsentyy usein vasta jälkikäteen, jolloin ehkä monesti keskustellaan jo enemmän tulevaisuuteen ja senhetkiseen elämäntilanteeseen liittyvistä teemoista. Kuitenkin menneisyyden selviytymiskokemusten analysointi ja pohdinta voivat tarjota korvaamattoman ikkunan havaita jokaisen ihmisen ainutlaatuisia tapoja selviytyä ja kestää kärsimystä. Mitä paremmin tunnemme kykymme ja tapamme selviytyä, sitä luottavaisemmin voimme suhtautua tulevaisuuteen ja sitä itsevarmempia voimme olla myös vaikeuksien kohdatessa.
Todennäköisesti nuoren on vaikeuksien keskellä helpompi käyttää niitä selviytymiskeinoja, joiden käyttöönotosta hänellä on jo aiempaa kokemusta. Näiden keinojen tunnistaminen, pohtiminen ja edelleen kehittäminen voisi toimia avaimena nuoren kykyyn kestää elämänsä vaikeuksia ja selviytyä jatkossakin. Keskusteluissa voi nousta esiin myös tarve monipuolistaa selviytymiskeinojen valikoimaa oman persoonan, elämän tilanteen, voimavarojen ja kiinnostuksen kohteiden mukaan.
Vaikeuksista keskustelu selviytymisen näkökulmasta on herättänyt nuoria huomaamaan omia kykyjään ja vahvuuksiaan sekä mahdollisesti sitä, mikä tarkoitus vaikeuksilla on heidän elämässään ollut. Nuoret ovat kokeneet myönteistä ylpeyttä siitä, että he ovat kaikesta huolimatta selviytyneet. Myös toisten ihmisten antaman tuen pohtiminen on avannut uusia merkityksiä omalle elämälle: pieniin kohtaamisiin kätkeytyy yllättävän paljon emmekä voi kuin aavistella, miten jo pelkkä olemassaolomme voi tukea muita.
Lähes kaikki nuoret ovat kertoneet keskustelleensa epätoivon ja toivottomuuden tunteistaan aiemminkin, mutta vain harva oli keskustellut toivosta. Yllättäen toivo on ollut kuin uusi aihe. Nuoria myös pelottaa toivoa. ”Mä yritän, et mä en toivois mitään, et sitten ei pettyis”, ”Mä oon aina aatellut, et ei pelkkä toivominen riitä mihinkään ja siks en toivo oikeestaan mitään”. Keskustelujen kautta monet nuoret löysivät toivosta yksittäisiä toiveita laajemman kokonaisuuden, jolla voisi olla merkitystä heidän elämälleen.
On tärkeää pohtia, minkälainen toivo on nuorten mielestä tavoittelemisen arvoista. Nuoret mieltävät toivon hyvin eri tavoin; jollekin toivo merkitsee sen tiedostamista, että hyvät ja huonot asiat ovat olemassa yhtä aikaa, jollekin toivo on rohkeutta elää omannäköistä elämää, vaikkei voi varmasti tietää, mitä tuleman pitää. Jollekin toivo on tieto siitä, että ei ole yksin. Toivo voi merkitä myös esimerkiksi avointa tulevaisuutta, mahdollisuuksien kokemista tai tunnetta siitä, että käänne parempaan on mahdollinen. Jokaisella on omanlainen toivonsa.
Emme voi vähätellä toivon merkitystä inhimillisten kärsimysten äärellä. Nuorten omat selviytymiskokemukset ja niiden jäsentäminen voivat lisätä myös toivoa heidän elämässään. Selviytyminen ja toivo ovatkin universaaleja teemoja, joiden kannattelevan voiman voisimme nostaa kiinteäksi osaksi arkipäivää ja vaikeassa elämäntilanteessa kamppailevien nuorten tukemista.
Elämään sisältyy väistämättä kärsimystä ja vastoinkäymisiä, koska ihmiset ja maailma ovat epätäydellisiä ja keskeneräisiä. Pettymysten kohtaamisen taito onkin keskeinen osa ihmisenä olemista ja hyvän elämän edellytyksiä. Kysymys ei ole siitä, miten välttää pettymyksiä ja vastoinkäymisiä elämässä, vaan miten kykenee vastaamaan niihin silloin, kun ne asettuvat esteiksi hyvän elämän tielle. Kirjoituksessani esitän neljä kohtaa, jotka ovat mielestäni olennaisia pettymysten kohtaamisessa ja käsittelemisessä.
Tunnusta pettymys ja vastoinkäyminen todeksi
Kokemuksen todeksi tunnustaminen ja sen hyväksyminen, että asiat eivät ole niin kuin toivoisi niiden olevan, on ensimmäinen askel tilanteen muuttamiseksi. Pettymykseen tai vastoinkäymiseen liittyvien tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen voi itsessään rauhoittaa mieltä ja luoda selkeyttävää ymmärrystä käsillä olevaan tilanteeseen. Todeksi tunnustamisen vastakohtana on vaikeiden tunteiden, kuten pettymyksen ja surun kieltäminen ja torjuminen tai niiden täydellinen ohittaminen, välinpitämättömyys – sen kieltäminen, että ikävällä tapahtumalla olisi ollut itselle mitään merkitystä. Torjunta ja kieltäminen voi ilmetä monilla tavoilla, esimerkiksi asian todellisuuden hämärtävillä selittelyillä tai vaikeita tunteita lamauttavalla ja turruttavalla toiminnalla, kuten päihteidenkäytöllä. Kieltäessään ja torjuessaan pettymyksen todellisuuden, ihminen sulkee yhteyden sekä syvimpään itseensä että ympäröivän maailman tapahtumiin, kun taas tunnustaessaan ja hyväksyessään pettymyksen, ihminen on yhteydessä siihen, mitä hän tuntee ja kokee säilyttäen samalla yhteyden ulkoiseen todellisuuteen.
Älä jää yksin märehtimään, vaan hakeudu ystävien ja läheisten seuraan
Epätäydellisyys ja keskeneräisyys, virheiden tekeminen ja epäonnistuminen ovat osa elämää – ne ovat jotakin, mikä yhdistää meitä kaikkia ihmisinä. Toisin sanoen surut ja murheet ovat asioita, joita kaikki joutuvat käymään lävitse tavalla tai toisella; ne ovat osa yhteistä ihmisyyttämme. Hädän hetkellä ihminen saattaa kuitenkin ajatella, että hän on täysin yksin ja ainoana maailmassa kokemassa jotakin, mitä kukaan muu ei ole koskaan kokenut eikä voisi ymmärtää. Itseensä käpertyminen ja eristäytyminen ovat varsin yleisiä, mutta haitallisia tapoja reagoida pettymyksiin ja vastoinkäymisiin. Tällöin ihminen saattaa kokea, että hänessä on jotakin hävettävää ja että hän on täysin kelvoton ja arvoton olemaan toisten seurassa. Jos ihminen jää yksin tällaisten ajatusten kanssa, vakuuttamaan itse itselleen, kuinka mitätön ja surkea olento hän on, niin tilanne kärjistyy entistäkin pahemmaksi. Murehtiminen sysää ihmisen epätoivoiseen noidankehään, josta on vaikea löytää ulos.
Pohdi ja kokeile vaihtoehtoisia tapoja toimia
Vasta kun ihminen on tunnustanut itselleen, että on pettynyt, surullinen, vihainen tai katkera jonkin asian suhteen, hän voi tehdä tietoisen valinnan, miten tahtoo toimia. Se, miten päättää toimia, muuttaa sekä ihmistä itseään että maailmaa hänen ympärillään. Kysymys voi olla hetkellisen tunnetilan muutoksesta, kun esimerkiksi vaikean päivän jälkeen teet iltasella rentouttavan kävelylenkin ystäväsi tai kumppanisi kanssa. Kysymys voi olla jonkin maailmassa olevan yksityiskohdan muutoksesta, kun esimerkiksi päätät hankkia itsellesi pelikiellon internetpelaamiseen ja korttipelaamiseen, jotta voisit säädellä sillä tavoin omaa peliongelmaasi. Kysymys voi olla myös koko elämän suunnan muutoksesta, kun esimerkiksi lopetat pitkäaikaisen parisuhteen tai hakeudut töihin uusiin tehtäviin.
Toiminnan ja valintojen kautta avautuu aina uusia ja erilaisia mahdollisuuksia, jotka laajentavat tai supistavat aiemmin tuntemaamme maailmaa. Samalla me kasvamme tai kuihdumme. Toiminta ohjaa muutoksen ja kokemisen suuntaa, mutta useimmiten se on kuitenkin kokemusta ylläpitävää, jolloin jokin meissä tai maailmassa jo olemassa oleva entisestään voimistuu ja vahvistuu. Kysymys on siis vakiintuneista toimintatavoista, joiden muuttaminen on äärimmäisen hidasta ja vaikeaa; reagoimme pettymyksiin ja vastoinkäymisiin usein kaavamaisilla tavoilla. Uusien toimintatapojen kokeileminen ja sisäistäminen vaati kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä. Joka hetki me teemme kuitenkin valintoja sen suhteen, miten toimimme, ja joka hetki me muutamme itseämme ja maailmaa – tahdoimme sitä tai emme.
Löydä pettymyksille ja vastoinkäymisille merkitys osana laajempaa kokonaisuutta
Suurillakin pettymyksillä ja vastoinkäymisillä on usein kääntöpuolensa, joka voi kirkastua vasta pitkänajan kuluessa. Jokin opiskelupaikka on mennyt ohi suun, mutta sen myötä oletkin päättänyt hakea jonnekin toisaalle, joka on osoittautunut juuri oikeaksi paikaksi sinulle. Tai et olisi ehkä koskaan tavannut nykyistä elämänkumppaniasi, jos olisit lähtenyt vaihtoon ulkomaille kymmenen vuotta sitten, koska tapasitte aivan sattumalta juuri sinä syksynä. Elämältä pohjan murentavilta tuntuneet pettymykset ja vastoinkäymiset asettuvat ajan kuluessa usein kuin itsestään laajempiin kehyksiin muodostaen vaivihkaa vivahteikkaan episodin ihmisen elämäntarinaan.
Huomattavasti hankalampaa on löytää ja hyväksyä vaihtoehtoisia tulkintoja ja merkityksiä pettymyksille ja vastoinkäymisille silloin, kun ne ovat vielä käsillä ja käsittelemättä. Ystävät ja läheiset, jotka pyrkivät neuvottomina lohduttamaan, saattavat esimerkiksi tahattomasti vähätellä ja mitätöidä toisen vaikeaa erokokemusta toteamalla, että ”onhan sinulla silti ystäviä, vaikka poika-/tyttöystävä jättikin”. Tai: ”ainakin sinä olet seurustellut, kun taas minulla ei ole koskaan ollut ketään”. Sen tiedostaminen, että elämässä on paljon hyvää senhetkisistä kärsimyksen aiheista huolimatta, voi parhaimmillaan auttaa asettamaan pettymykset oikeisiin mittasuhteisiin. Tämän prosessin olisi kuitenkin tärkeää tapahtua ihmisen henkilökohtaisen oivalluksen ja kokemuksen kautta.
Pettymysten hetkellä voi olla hyväksi hellittää otettaan siltä elämänalueelta, jota vastoinkäyminen koskettaa ja suuntautua sen sijaan sellaisille elämänalueille, jotka ovat jääneet viimeaikoina vähemmälle huomiolle. Suuntautuminen itsensä ulkopuolelle läheisten ihmisten ja mielekkään toiminnan äärelle, jotka antavat voimaa ja luovat merkitystä elämään, voivat edesauttaa myös perspektiivin löytämistä omien ongelmien ja vastoinkäymisten suhteen. Ihminen, joka havaitsee, että hänellä on elämässään monia hyviä asioita, joista hän voi olla kiitollinen, saattaa tulla myös ajatelleeksi, että nykyiset pettymykset ovat varsin pientä verrattuna kaikkeen siihen hyvää, mitä hän voi elämästään löytää.
Kaiken edellä sanotun pohjalta ajattelen, että hyvän elämän kannalta olisi kaikkein tärkeintä muodostaa sellaisia kestäviä ja vastavuoroisia ihmissuhteita, joissa voi avoimesti olla heikko ja epätäydellinen, sekä kokea silti olevansa hyväksytty sellaisena kuin on – myös niinä hetkinä, kun hätä on kaikkein suurin. Ystävät ja läheiset, jotka osoittavat myötätuntoa ja ymmärrystä toisen ihmisen huolia ja kärsimyksen aiheita kohtaan, voivat omalla esimerkillään auttaa ihmistä suhtautumaan samankaltaisella hyväksynnällä ja ymmärryksellä myös omaa itseänsä ja epätäydellisyyttään kohtaan. Tämän myötä ihmisen on helpompaa asettaa myös itsensä syrjään ja osoittaa samankaltaista myötätuntoa omille ystävilleen ja läheisilleen aina tarpeen tullen.
Lukiolaisena unelmoin työstä, joka jättäisi reilusti aikaa myös muille tärkeille asioille: perheelle, rakkaille ystäville ja voimaa antaville harrastuksille. ”Hei, vähän realismia kehiin Helinä. Millä sä sit maksaisit laskut ja kaikki?”, joku ystävistäni kysyi. Näin jälkikäteen ajateltuna unelmointini oli kyllä nimenomaan täyttä realismia, syvää totuutta minusta. Nyt aikuisena saan tehdä sisällöltään palkitsevaa osa-aikatyötä. Arvostan suuresti vapautta vuorotella mieheni kanssa kumpi lähettää pienet koululaiset matkaan aamulla ja kumpi on heitä vastassa iltapäivällä. Lukiolaisenakin jo aavistin, että tällainen vapaus monenlaisille tärkeille asioille on oleellinen osa minua. (Ja laskutkin on kyllä saatu maksettua.)
Unelmat kertovat syvällistä tietoa meistä ja arvoistamme. Unelmilla tarkoitan nimenomaan ihmisen itsensä löytämiä tulevaisuuden heijastuksia, en ulkopuolelta määriteltyjä tai ulkokohtaisesti omaksuttuja näkymiä. Unelmissa on paljon voimaa, joka on suoraan yhteydessä omaan ainutlaatuisuuteemme.
Kuten eräs nuori totesi unelmiin liittyvän harjoituksen tehtyämme: unelma on siitä hyvä asia pohdittavaksi, että vaikkei se toteutuisi, ei itse ole epäonnistunut. Vaan silti unelma on saattanut johdattaa oikeaan suuntaan tai auttanut kestämään jotakin vaikeaa. Unelmat eivät määrittelekään meitä onnistumisen tai epäonnistumisen akselilla vaan antavat ihmisenä olemisellemme kokonaan uuden ulottuvuuden.
Unelmat toisaalta suuntaavat meitä positiivisesti tulevaisuuteen ja toisaalta jo pelkällä olemassaolollaan antavat näkökulman ja voimavaroja nykyhetkeen. Unelmointi voi herättää toivoa ja auttaa kestämään kärsimystä. Unelmien avulla voi myös löytää asenteen, joka tukee selviytymistämme vaikeuksien läpi murskaantumatta tai katkeroitumatta. Unelmointi ei tarkoita vetäytymistä tämän hetken toiminnasta vaan parhaimmillaan antaa siihen toimintaan voimia.
Myös aikuisuutta voi tarkastella unelmointiin peilaten. Onko meillä aikuisilla oikeasti lupa unelmoida niistäkin asioista, joiden toteutuminen on epävarmaa tai jopa epätodennäköistä? Miten monesti sivuutamme tärkeän yhteyden itseemme tai toiseen ihmiseen puhuessamme ”realismista”? Voiko aikuinen oikeasti puhua unelmistaan ääneen menettämättä uskottavuuttaan? Kuinka moni nuori haluaa kasvaa aikuiseksi jos se tarkoittaa että kaikki olisi jo pitänyt saavuttaa ja ettei unelmilla muka ole enää merkitystä? Ja jos meillä kasvattajilla ei ole unelmaa paremmasta maailmasta, miten me voimme sanoa tekevämme töitä sen eteen?
Monia selviytyjiä ja sankareita yhdistää uskallus unelmoida. Unelmat voivat saada elämän haasteet näyttäytymään tarkoituksenmukaisina koetinkivinä matkalla arjen yksittäisiä hetkiä suurempiin kokemuksiin. Selviytyjä voi olla yksinhuoltaja, joka lasten itkun kestääkseen unelmoi matkasta Bahama-saarille tai dementikko, joka rakastuu Ridge Forresteriin. Sankari voi olla nuori, joka vaikeassa elämäntilanteessa löytää voimaa rokkitähteyden unelmasta. Vaikka Bahama-saarten sijaan päätyisikin Keravalle, suhde Ridgeen jäisikin hiukan etäiseksi tai rokkitähteys toteutuisi lähinnä peilikuvalle ilmakitaroinnissa, niin tällaisilla unelmilla on suuri arvo, jonka myös lähipiiri voisi tunnustaa.
Haastankin sinut pohtimaan, uskallatko oikeasti unelmoida? Voisitko löytää enemmän voimaa arkisiin koitoksiin tai haastaviin elämän tilanteisiin jos alkaisit tietoisesti etsiä sitä unelmien avulla? Anna unelmillesi lupa hengittää ja elää, muuttua, muovautua, kirkastua ja kasvaa mukanasi. Anna unelmiesi omalta osaltaan vastata kysymykseen siitä, kuka sinä olet.
Tyttöni kääri tontulle pakettiin taikataikinakirahvin ja toivomuskirjeen, johon piirsi marsun ja kirjoitti viereen toivetta tarkentavan adjektiivin PHMEÄ. Lapseni lailla uskon, että joulu on toiveiden aikaa. Ja että meillä isommillakin on lupa toivoa. Omaa toivomuskirjettäni en kirjoittanut tontulle vaan sinulle, rakas lukija.
Minä toivon joululahjaksi sinut. Sinun hymysi, eleesi, kasvojesi hohteen kun olet juuri purskahtamaisillasi nauruun. Tai itkuun. Minä haluan sinut rehellisesti. Sinun ei tarvitse kääriytyä koristepaperiin tai kultanauhoihin, tärkeintä on sisältö.
Minä haluan sinut, ystävä, sukulainen, naapuri, työkaveri, bussikuski, satunnainen ohikulkija, epätietoinen lapsi tienhaarassa. Minä toivon sinut, koska kukaan ei jaksa olla ihminen yksin. Joululahjaksi toivon jaettua ihmisyyttä. Ettemme arjessa tai juhlassa ohita toisiamme jos avautuu mahdollisuus kohdata ja jakaa.
Ehkä minä toivon sinut vain pieneksi hetkeksi kun huomaan eksyneeni. Tai kun tuntuu liian tyhjältä miettiä vain omaa suuntaansa. Ehkä minä toivon sinut loppuelämäksi, jotta voin tutustua elämän reitteihin kanssasi. Yhdessä on helpompi samoilla luottavaisin mielin. En toivo sinua siksi, että kulkisimme saman polun vaan jotta ymmärtäisin enemmän, näkisin muutakin kuin omat maisemani. Toivon, että avaat reittejä myös omaan itseesi ja annat minunkin nähdä vilahduksia ainutlaatuisuudestasi. Lupaan katsoa rauhassa ja ravistella vain sen verran, etteivät hauraat osat mene rikki. Jos kuljetuksessa on tullut säröjä, keittiön kaapissa on aina liimaa.
Minä haluan sinut tässä ja nyt. En silmä silmästä vaan silmästä silmään. Vaihtamaan ajatuksia tai olemaan yhdessä hiljaa. Jakamaan hiukan inhimillistä läsnäoloa. Oleellista ei ole, miten paljon meillä on aikaa. Hetki voi olla arvokas jos annamme sen toisillemme, ilman verkkoja välillämme, ilman ennakkoluuloja tai vaatimuksia, ihan oikeasti. Elämä on lahja. Kauanko maltat pitää omaasi paketissa?
Toivomukseni on runoilija Anna-Maija Raittilan sanoin: anna meidät kaikki toisillemme.
Kiitos ihmisyyden jakamisesta kuluneen vuoden aikana. Hyvää joulua ja läsnäolon täyteistä vuotta 2014!
Väkivallattoman viikon kunniaksi vierailen kertaluonteisesti tässä käytännön kasvattajien blogissa. Ja toki olen toiminutkin vuosikymmeniä nuorten, kasvatuksen ja väkivallan parissa – aikanaan konkreettisen käytännön muodossa ja nykyisin pääasiallisesti tutkimuksen ja kehittämisen puitteissa. Tämä merkitsee sitä, että pohdin kasvatukseen ja väkivaltaan liittyviä kysymyksiä hyvin laaja-alaisesti. Näkökulmani ei rajoitu siten vain lapsiin ja nuoriin, vaan ihmisenä olemiseen ja eettisyyteen kasvamiseen koko elämän ajan jatkuvana tehtävänä.
Väkivallaton viikko on itse asiassa nurinkurinen idea. Väkivallattoman viikon aikana ollaan kuin sunnuntaikirkossa, jossa rakastetaan lähimmäistä kuin itseään. Mutta olisihan täysin kohtuutonta, jos näin pitäisi yrittää elää myös arkisin – tai tässä tapauksessa loput 51 viikkoa vuodesta. Voihan sitä yrittää olla rauhanomaisessa rinnakkainelossa ja elää sopuisan väkivallattomasti, jos se sujuu vaivattomasti ja ilman erityistä ponnistelua. Mutta sehän on kuitenkin silkkaa idealismia, teoriaa jonka toteuttaminen ei ole käytännössä mahdollista. Kyllähän tosielämässä on pakko kilpailla ja taistella muita vastaan, käyttää heitä hyväkseen, polkea heidät jalkoihinsa ja pudottaa heidät pelistä – eihän elämässä muuten voi itse menestyä. Muutenhan pitää pelätä, että jollain toisella on kaikkea aineellista enemmän kuin minulla.
Edellä mainittu pelko on vallitsevana mielialanamme kaiken aikaa, jos annamme sen hallita itseämme. Kannamme sisällämme pelkoa, epäilystä, epävarmuutta ja epätoivoa sekä kaiken aikaa lisääntyvää ahdistusta, turhautumista ja kärsimystä. Tulemme vihaiseksi ja väkivaltaiseksi. Kun kilpailemme muita vastaan, kieltävät pelisäännöt kokemasta myötätuntoa, rakkautta, yhteisyyttä ja hyvää tahtoa muita kohtaan. Ja kuitenkin ihmisessä on synnynnäisesti kaikki luetellut kyvyt, jotka myös kaiken aikaa kaipaavat mahdollisuuksia päästä esille. Meissä on perustava tarve välttää huonoa ja pahaa ja tehdä sen sijaan kaikenlaista arvokasta ja hyvää. Vähentää omaa ja toisten turhaa kärsimystä elämässä ja vieläpä edistää sellaista, joka lisää kaikkien henkistä hyvinvointia sekä luo iloa ja onnellisuutta elämään. Miksi emme sitten toimi näin? Mikä estää meitä? Voiko nämä esteet poistaa? Kuka sen voisi tehdä ja kenen se pitäisi tehdä? Kuka on siis vastuussa – sinä vai minä vai me kaikki yhdessä? Voisimme kysyä itseltämme, kuten Viktor Frankl usein kehotti kysymään:
Jos en minä, niin kuka sitten? Ja jos en nyt heti, niin milloin sitten? Mutta jos vain itseäni varten, niin mikä minä olen?
Itselleni väkivallaton viikko on joka viikko ja joka ikinen päivä. Tämä tarkoittaa sitä, että pyrin tekemään niin arvokasta ja hyvää kuin osaan. Parhaan ymmärrykseni ja omantuntoni mukaan toimien. Kaikki pystyvät siihen, jos vain päättävät ryhtyä toimimaan niin. Väkivalta on tarpeetonta ja turhaa.
Mikä sitten on väkivaltaa? Ja mitä se on kasvatuksessa, johon otsikkoni viittaa? Väkivallan käsite voidaan määritellä lukemattomilla eri tavoilla. Itse olen pitkään käyttänyt tällaista määritelmää:
Kaikki väkivalta on aina psyykkistä vallankäyttöä. Kaikki psyykkinen vallankäyttö ohi ihmisen autonomisen vapaan tahdon on aina väkivaltaa.
Kyse on siis siitä, että käytetään omaa valtaa toiseen ihmiseen väkisin, vastoin hänen omaa vapaata tahtoaan. Väkivaltaan voi liittyä myös fyysisesti vahingoittavia tekoja, mutta kaikissa tapauksissa väkivalta vahingoittaa psyykkisesti sekä sen kohdetta että myös sen käyttäjää. Määritelmä merkitsee sitä, että väkivaltana voidaan pitää myös kaikkea sellaista, johon liittyy pelkkä mahdollisuus käyttää väkivaltaa. Jos pyrimme toimimaan suhteissamme toisiin ihmisiin esittämäni määritelmän mukaisesti, on se sen tasoinen eettinen velvoite, jonka toteuttaminen vaatii jatkuvaa ponnistelua. Mutta olen vakuuttunut siitä, että ponnistelu on kaiken siihen liittyvän vaivan arvoista. Tuloksia voi helpoimmin mitata oman henkisen hyvinvoinnin lisääntymisenä.
Kasvatuskin voi olla väkivaltaa. Varsinkin kaikkien lapsia ja nuoria kasvattavien on oltava eettisesti hereillä kaiken aikaa. Kaikenlainen arvoihin, tunteisiin, asenteisiin yms. vaikuttamisen on tapahduttava siten, lapselle tai nuorelle jää vapaus omaan tietoiseen ajatteluun ja harkintaan. Itse asiassa mitään todellista, pysyvästi vaikuttavaa oppimistakaan ei voi tapahtua muulla tavoin. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikenlainen piilovaikuttaminen, ”ikään kuin mutkan takaa kasvattaminen” (johon kehotettiin eräässä vuonna 2008 suurella tohinalla julkistetussa kohdennetun nuorisotyön oppaassa), manipulointi (tutut ”uhkaus, kiristys ja lahjonta”) ynnä muu sellainen tulisi siirtää kelvottomien kasvatuskeinojen roskakoriin. Johtotähdeksi sekä väkivallattomuuteen että yleisestikin vastuulliseen ihmisyyteen kasvatuksessa voisi sen sijaan ottaa nuoren yllyttämisen arvokkaaseen ja hyvään ja senkin niin, että vuorovaikutuksessa nuoren kanssa pohdittaisiin, mikä kaikki voisi olla tällaista hänen kohdallaan ja mistä hänen kannattaisi pyrkiä aloittamaan.
Kasvatus arvoihin - arvoa kasvatukseen 