Selviytymiskeinoja ja toivoa

Eräs kohtaamani nuori pohti, mikä häntä auttaa jaksamaan. Ensimmäisenä hänen mieleensä nousi se, että monella on asiat paljon huonommin kuin hänellä. Hetken mietittyään hän kuitenkin totesi, että se ei oikeasti lohduta yhtään ja että lohdullisemmalta tuntuu se, miten vaikeista asioista hän on jo selviytynyt ja että nyt elämän suunta on kuitenkin oikea, vaikka matkaa toivottuun hyvinvointiin vielä on. Nuorelle todellisin mittakaava onkin oma elämä.

Toivon horisontti – harjoituksessamme nuoret ovat muistelleet elämänsä selviytymisen kokemuksia ja toiveikkaita hetkiä sekä pohtineet, mitä toivo heille tarkoittaa, mitä mielikuvia se tuo ja mikä on toivon merkitys heidän omassa elämässään. Yllättävää on ollut se, että vaikka kaikki harjoituksen tehneet nuoret olivat keskustelleet jo aiemminkin elämänsä vaikeuksista, niistä selviytymisestä ja heidän käyttämistään selviytymiskeinoista ei ollut monikaan puhunut eikä niitä kovin paljoa pohtinut.

Selviytymisen kokemus jäsentyy usein vasta jälkikäteen, jolloin ehkä monesti keskustellaan jo enemmän tulevaisuuteen ja senhetkiseen elämäntilanteeseen liittyvistä teemoista. Kuitenkin menneisyyden selviytymiskokemusten analysointi ja pohdinta voivat tarjota korvaamattoman ikkunan havaita jokaisen ihmisen ainutlaatuisia tapoja selviytyä ja kestää kärsimystä. Mitä paremmin tunnemme kykymme ja tapamme selviytyä, sitä luottavaisemmin voimme suhtautua tulevaisuuteen ja sitä itsevarmempia voimme olla myös vaikeuksien kohdatessa.

Todennäköisesti nuoren on vaikeuksien keskellä helpompi käyttää niitä selviytymiskeinoja, joiden käyttöönotosta hänellä on jo aiempaa kokemusta. Näiden keinojen tunnistaminen, pohtiminen ja edelleen kehittäminen voisi toimia avaimena nuoren kykyyn kestää elämänsä vaikeuksia ja selviytyä jatkossakin. Keskusteluissa voi nousta esiin myös tarve monipuolistaa selviytymiskeinojen valikoimaa oman persoonan, elämän tilanteen, voimavarojen ja kiinnostuksen kohteiden mukaan.

Vaikeuksista keskustelu selviytymisen näkökulmasta on herättänyt nuoria huomaamaan omia kykyjään ja vahvuuksiaan sekä mahdollisesti sitä, mikä tarkoitus vaikeuksilla on heidän elämässään ollut. Nuoret ovat kokeneet myönteistä ylpeyttä siitä, että he ovat kaikesta huolimatta selviytyneet. Myös toisten ihmisten antaman tuen pohtiminen on avannut uusia merkityksiä omalle elämälle: pieniin kohtaamisiin kätkeytyy yllättävän paljon emmekä voi kuin aavistella, miten jo pelkkä olemassaolomme voi tukea muita.

Lähes kaikki nuoret ovat kertoneet keskustelleensa epätoivon ja toivottomuuden tunteistaan aiemminkin, mutta vain harva oli keskustellut toivosta. Yllättäen toivo on ollut kuin uusi aihe. Nuoria myös pelottaa toivoa. ”Mä yritän, et mä en toivois mitään, et sitten ei pettyis”, ”Mä oon aina aatellut, et ei pelkkä toivominen riitä mihinkään ja siks en toivo oikeestaan mitään”. Keskustelujen kautta monet nuoret löysivät toivosta yksittäisiä toiveita laajemman kokonaisuuden, jolla voisi olla merkitystä heidän elämälleen.

On tärkeää pohtia, minkälainen toivo on nuorten mielestä tavoittelemisen arvoista. Nuoret mieltävät toivon hyvin eri tavoin; jollekin toivo merkitsee sen tiedostamista, että hyvät ja huonot asiat ovat olemassa yhtä aikaa, jollekin toivo on rohkeutta elää omannäköistä elämää, vaikkei voi varmasti tietää, mitä tuleman pitää. Jollekin toivo on tieto siitä, että ei ole yksin. Toivo voi merkitä myös esimerkiksi avointa tulevaisuutta, mahdollisuuksien kokemista tai tunnetta siitä, että käänne parempaan on mahdollinen. Jokaisella on omanlainen toivonsa.

Emme voi vähätellä toivon merkitystä inhimillisten kärsimysten äärellä. Nuorten omat selviytymiskokemukset ja niiden jäsentäminen voivat lisätä myös toivoa heidän elämässään. Selviytyminen ja toivo ovatkin universaaleja teemoja, joiden kannattelevan voiman voisimme nostaa kiinteäksi osaksi arkipäivää ja vaikeassa elämäntilanteessa kamppailevien nuorten tukemista.

Bahamasaarille vai Ridgen kainaloon? – unelmat ovat ulottuvuus todellisuudesta

Lukiolaisena unelmoin työstä, joka jättäisi reilusti aikaa myös muille tärkeille asioille: perheelle, rakkaille ystäville ja voimaa antaville harrastuksille. ”Hei, vähän realismia kehiin Helinä. Millä sä sit maksaisit laskut ja kaikki?”, joku ystävistäni kysyi. Näin jälkikäteen ajateltuna unelmointini oli kyllä nimenomaan täyttä realismia, syvää totuutta minusta. Nyt aikuisena saan tehdä sisällöltään palkitsevaa osa-aikatyötä. Arvostan suuresti vapautta vuorotella mieheni kanssa kumpi lähettää pienet koululaiset matkaan aamulla ja kumpi on heitä vastassa iltapäivällä. Lukiolaisenakin jo aavistin, että tällainen vapaus monenlaisille tärkeille asioille on oleellinen osa minua. (Ja laskutkin on kyllä saatu maksettua.)

Unelmat kertovat syvällistä tietoa meistä ja arvoistamme. Unelmilla tarkoitan nimenomaan ihmisen itsensä löytämiä tulevaisuuden heijastuksia, en ulkopuolelta määriteltyjä tai ulkokohtaisesti omaksuttuja näkymiä. Unelmissa on paljon voimaa, joka on suoraan yhteydessä omaan ainutlaatuisuuteemme.

Kuten eräs nuori totesi unelmiin liittyvän harjoituksen tehtyämme: unelma on siitä hyvä asia pohdittavaksi, että vaikkei se toteutuisi, ei itse ole epäonnistunut. Vaan silti unelma on saattanut johdattaa oikeaan suuntaan tai auttanut kestämään jotakin vaikeaa. Unelmat eivät määrittelekään meitä onnistumisen tai epäonnistumisen akselilla vaan antavat ihmisenä olemisellemme kokonaan uuden ulottuvuuden.

Unelmat toisaalta suuntaavat meitä positiivisesti tulevaisuuteen ja toisaalta jo pelkällä olemassaolollaan antavat näkökulman ja voimavaroja nykyhetkeen. Unelmointi voi herättää toivoa ja auttaa kestämään kärsimystä. Unelmien avulla voi myös löytää asenteen, joka tukee selviytymistämme vaikeuksien läpi murskaantumatta tai katkeroitumatta. Unelmointi ei tarkoita vetäytymistä tämän hetken toiminnasta vaan parhaimmillaan antaa siihen toimintaan voimia.

Myös aikuisuutta voi tarkastella unelmointiin peilaten. Onko meillä aikuisilla oikeasti lupa unelmoida niistäkin asioista, joiden toteutuminen on epävarmaa tai jopa epätodennäköistä? Miten monesti sivuutamme tärkeän yhteyden itseemme tai toiseen ihmiseen puhuessamme ”realismista”? Voiko aikuinen oikeasti puhua unelmistaan ääneen menettämättä uskottavuuttaan? Kuinka moni nuori haluaa kasvaa aikuiseksi jos se tarkoittaa että kaikki olisi jo pitänyt saavuttaa ja ettei unelmilla muka ole enää merkitystä? Ja jos meillä kasvattajilla ei ole unelmaa paremmasta maailmasta, miten me voimme sanoa tekevämme töitä sen eteen?

Monia selviytyjiä ja sankareita yhdistää uskallus unelmoida. Unelmat voivat saada elämän haasteet näyttäytymään tarkoituksenmukaisina koetinkivinä matkalla arjen yksittäisiä hetkiä suurempiin kokemuksiin. Selviytyjä voi olla yksinhuoltaja, joka lasten itkun kestääkseen unelmoi matkasta Bahama-saarille tai dementikko, joka rakastuu Ridge Forresteriin. Sankari voi olla nuori, joka vaikeassa elämäntilanteessa löytää voimaa rokkitähteyden unelmasta. Vaikka Bahama-saarten sijaan päätyisikin Keravalle, suhde Ridgeen jäisikin hiukan etäiseksi tai rokkitähteys toteutuisi lähinnä peilikuvalle ilmakitaroinnissa, niin tällaisilla unelmilla on suuri arvo, jonka myös lähipiiri voisi tunnustaa.

Haastankin sinut pohtimaan, uskallatko oikeasti unelmoida? Voisitko löytää enemmän voimaa arkisiin koitoksiin tai haastaviin elämän tilanteisiin jos alkaisit tietoisesti etsiä sitä unelmien avulla? Anna unelmillesi lupa hengittää ja elää, muuttua, muovautua, kirkastua ja kasvaa mukanasi. Anna unelmiesi omalta osaltaan vastata kysymykseen siitä, kuka sinä olet.