Avaa itsesi – olet lahja!

Tyttöni kääri tontulle pakettiin taikataikinakirahvin ja toivomuskirjeen, johon piirsi marsun ja kirjoitti viereen toivetta tarkentavan adjektiivin PHMEÄ. Lapseni lailla uskon, että joulu on toiveiden aikaa. Ja että meillä isommillakin on lupa toivoa. Omaa toivomuskirjettäni en kirjoittanut tontulle vaan sinulle, rakas lukija.

Minä toivon joululahjaksi sinut. Sinun hymysi, eleesi, kasvojesi hohteen kun olet juuri purskahtamaisillasi nauruun. Tai itkuun. Minä haluan sinut rehellisesti. Sinun ei tarvitse kääriytyä koristepaperiin tai kultanauhoihin, tärkeintä on sisältö.

Minä haluan sinut, ystävä, sukulainen, naapuri, työkaveri, bussikuski, satunnainen ohikulkija, epätietoinen lapsi tienhaarassa. Minä toivon sinut, koska kukaan ei jaksa olla ihminen yksin. Joululahjaksi toivon jaettua ihmisyyttä. Ettemme arjessa tai juhlassa ohita toisiamme jos avautuu mahdollisuus kohdata ja jakaa.

Ehkä minä toivon sinut vain pieneksi hetkeksi kun huomaan eksyneeni. Tai kun tuntuu liian tyhjältä miettiä vain omaa suuntaansa. Ehkä minä toivon sinut loppuelämäksi, jotta voin tutustua elämän reitteihin kanssasi. Yhdessä on helpompi samoilla luottavaisin mielin. En toivo sinua siksi, että kulkisimme saman polun vaan jotta ymmärtäisin enemmän, näkisin muutakin kuin omat maisemani. Toivon, että avaat reittejä myös omaan itseesi ja annat minunkin nähdä vilahduksia ainutlaatuisuudestasi. Lupaan katsoa rauhassa ja ravistella vain sen verran, etteivät hauraat osat mene rikki. Jos kuljetuksessa on tullut säröjä, keittiön kaapissa on aina liimaa.

Minä haluan sinut tässä ja nyt. En silmä silmästä vaan silmästä silmään. Vaihtamaan ajatuksia tai olemaan yhdessä hiljaa. Jakamaan hiukan inhimillistä läsnäoloa. Oleellista ei ole, miten paljon meillä on aikaa. Hetki voi olla arvokas jos annamme sen toisillemme, ilman verkkoja välillämme, ilman ennakkoluuloja tai vaatimuksia, ihan oikeasti. Elämä on lahja. Kauanko maltat pitää omaasi paketissa?

Toivomukseni on runoilija Anna-Maija Raittilan sanoin: anna meidät kaikki toisillemme.

Kiitos ihmisyyden jakamisesta kuluneen vuoden aikana. Hyvää joulua ja läsnäolon täyteistä vuotta 2014!

Hyväksynnällä hyvää

Istuin metrossa eräänä päivänä, ja kuuntelin kolmen alakouluikäisen tytön keskustelua.
”Ninnillä on uus takki!” yksi huusi kun neljäs tyttö nousi vaunuun asemalta.
”Ihana!” kuului tuomio.
”Mullakin on uus takki”, kuului ikkunan vierestä. Muut tytöt kääntyivät katsomaan puhujaa.
”Mut sul on niitä niin monta. Ei me pysytä laskuissa”, joku tytöistä totesi, ei tylysti, muttei lempeästikään. Ikkunan vieressä istuva tyttö veti repun tiukemmin syliinsä.
”Ei mulla niitä nyt NIIN montaa oo.”

Uusi takki, uudet kengät, uusi kampaus. Aikuisena me emme välttämättä kaipaa huomionosoituksia uusista vaatekappaleistamme, mutta se ei tarkoita sitä, ettemmekö me kaipaisi hyväksyvää huomiota kanssaihmisiltämme. Aina silloin tällöin kaverille heitetty positiivinen kommentti lausuu todeksi sen, mihin kaikki me päivittäin pyrimme: olemaan kunnioituksen, arvostuksen ja ystävyyden arvoisia.

Toinen sattumalta kuulemani keskustelu tapahtui raitiovaunussa. Kaksi keski-ikää lähestyvää miestä jutteli pitkistä työpäivistään.
”Oishan se hyvä kun ehtis liikkumaan enemmän.”
”Joo, mä oonkin pitkinä päivinä tehny silleen, et oon jättäny lounaan väliin ja käyny juoksulenkillä siinä lounastunnilla.”
”Siis pitkänä päivänä sä et syö ollenkaan, vaan meet juoksemaan?”, toinen toisti kuivalla äänensävyllä, ja rivien välistä kirkui toinen sanoma: ”olet päästäsi vialla”. Tähän kommenttiin toinen vastasi puolustelemalla käyttäytymistään ilmeisen ärtyneenä.

Miksi me vaikenemme niin usein asioista, jotka olisi syytä sanoa ääneen? Toisen juoksulenkkejä ihmetellyt mies toki saattoi pitää toveriaan hulluna, mutta saattaa myös olla, että hän oli äimistynyt, hiukan epäuskoinen, ehkä kateellinen, pikkuriikkisen alemmuudentuntoinen, ja kenties jopa vähän huolissaan toisen terveydestä. Kaiken tämän hän olisi voinut ilmaista siten, että molemmille olisi jäänyt hyvä mieli. Vaikkapa näin:
”Oletko tosissasi? Oletpas kyllä järjettömän tehokas, aivan käy kateeksi. Oletko varma, että se on terveellistä?” Mutta mies valitsi kyynisen äänensävyn ja kyynisen lausahduksen, joka sai hänen toverinsa puolustuskannalle ja ärsyyntymään, ja kiristi varmasti molempien jo ennestään stressaantuneita hermoja.

Me kaikki tarvitsemme hyväksyntää, koska kauneimmastakaan ei aina tunnu kauniilta, eikä rohkeinkaan uskalla aina. Saattaa olla, että oma alemmuudentunteemme yrittää kuiskia meille, ettei meidän tarvitse enää yhtyä siihen ylistyslauluja laulavaan kuoroon, joka kuitenkin kulkee menestyneiden ja jollain tavalla ihailtavien ihmisten kannoilla. Mutta hetkinen. Onko joku teistä nähnyt sellaista kuoroa?

Kasvatuksellisia keskusteluja lautapelin äärellä

Millainen on hyvä ystävä? Mitä rakkaus on? Miten sydänsuruista selviää? Ketkä ovat tärkeimpiä ihmisiä elämässäsi? Millaisen hyvä teon olet tehnyt toiselle ihmiselle viimeksi? Mitä tunteita sinun on vaikea näyttää? Mikä on omatunto ja mihin sitä tarvitaan? Miksi ihmiset kohtelevat toisiaan joskus huonosti? Mistä riitelet ystäviesi kanssa ja miten olette selvittäneet riidat?

Näitä ja lukuisia muita kysymyksiä nuoret voivat pohtia Minä – sinä – me -kaveripelin äärellä. Kyseessä on kaveruus- ja seurustelukasvatuslautapeli, joka kehitettiin vuonna 2012 Non Fighting Generation ry:n ja Tampereen kaupungin nuorisopalveluiden yhteistyönä. Pelin tarkoituksena on herättää keskustelua kaveruuteen, seurusteluun ja erimielisyyksien ratkaisemiseen liittyvistä teemoista ja antaa nuorille mahdollisuus jakaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan aikuisen ohjaajan ja vertaisten tuella. Pelin avulla nuorten on helpompaa pohtia syvällisiä ja vaikeitakin kysymyksiä yhdessä muiden kanssa ja saada samalla vertaistukea. Pelin päämääränä on osaltaan ehkäistä lähi- ja parisuhdeväkivaltaa tulevaisuudessa.

Peli on suunnattu erityisesti 11 – 12 -vuotiaille tytöille ja pojille. He ovat juuri tulossa ikävaiheeseen, jossa seurustelu- ja ystävyyssuhdeasiat tulevat yhä ajankohtaisemmiksi; mietityttävät ja herättävät kysymyksiä. Ennakoinnin kannalta tämä on kohdallinen vaihe aloittaa kyseisten aihepiirien pohdinta. Peli soveltuu kuitenkin hyvin myös tätä vanhemmille nuorille, eikä elämän peruskysymysten äärelle pysähtyminen ole pahitteeksi aikuisellekaan.

Erityisen ilahduttavaa pelin tekoprosessissa oli, että kehittelyn eri vaiheisiin, suunnittelusta toteutukseen, osallistui parikymmentä nuorta. Pelin muoto lähti jalostumaan pullonpyöritys-idean pohjalta. Pelin kysymyksiä pohdittiin yhdessä nuorten kanssa, jotta niistä saatiin kiinnostavia, nuorten elämismaailmaan sopivia ja ymmärrettävästi muotoiltuja. Pelilaudan ja -korttien visuaalinen ilme on nuoren käsialaa. Pelin ulkoasua ei lähdetty muokkaamaan kaupallisen näköiseksi, vaan itse tehty vaikutelma haluttiin säilyttää. Pelin prototyypin testausvaiheessa nuoret antoivat vielä palautetta pelin kysymyksistä ja säännöistä, ja tekivät nimiehdotuksia pelille. Näiden kommenttien pohjalta peli viimeisteltiin painatusta vaille valmiiksi.

Valmista peliä on käytetty alkuvuoden 2013 aikana jo usean nuorten ryhmän kanssa. Kokemukset ovat olleet hyvin positiivisia. Peli on kiinnostanut nuoria, sen äärelle on maltettu pysähtyä pitkiksikin ajoiksi ja sen teemoista on päästy antoisiin keskusteluihin ja pohdintoihin. Nuorilta on tullut kiitosta pelin ideasta ja ulkoasusta, kiinnostavasta aihealueesta ja helpoista säännöistä. Pelin on huomattu toimivan hyvin keskustelun herättäjänä myös eri kulttuuritaustoista tulevien nuorten kanssa.

Jotta pelin avulla on mahdollista päästä kasvatuksellisiin keskusteluihin ja vaikutuksiin, tulee kiinnittää huomiota muutamiin seikkoihin. Ensinnäkin pelaajaporukan koostumus on olennainen. Pelaajien täytyy pystyä luottamaan toisiinsa, koska pelin tarkoituksena on keskustelu ja henkilökohtaisten ajatusten sekä kokemusten jakaminen. Toisekseen aikuisen ohjaajan rooli on tärkeä. Nuoria ei ole tarkoitus jättää pelaamaan peliä keskenään, vaan ohjaaja on mukana yhtenä pelaajana. Ohjaajan rooliin kuuluu valvoa pelin kulkua, herättää keskustelua, kysellä, pyytää perusteluja ja pohtia esiin nousevia asioita yhdessä nuorten kanssa sekä tehdä pelitilanteesta mahdollisimman turvallinen ja luottamuksellinen. Rauhallinen tila ja tarpeeksi kiireetöntä aikaa mahdollistavat osaltaan antoisiin keskusteluihin pääsemisen. Kun ohjaaja itse osoittaa olevansa kiinnostunut pelaamisesta, hän innostaa esimerkillään myös nuoria osallistumaan pelituokioon.

Jos olet kiinnostunut kuulemaan lisää pelistä, ota yhteyttä vastaava nuorisokasvattaja Maria Tervahautaan: maria.tervahauta (at) nfg.fi