Väkivaltainen kasvatus

(Kuva artikkelista http://www.iltalehti.fi/perhe/2011112914844740_pr.shtml)

Väkivallattoman viikon kunniaksi vierailen kertaluonteisesti tässä käytännön kasvattajien blogissa. Ja toki olen toiminutkin vuosikymmeniä nuorten, kasvatuksen ja väkivallan parissa – aikanaan konkreettisen käytännön muodossa ja nykyisin pääasiallisesti tutkimuksen ja kehittämisen puitteissa. Tämä merkitsee sitä, että pohdin kasvatukseen ja väkivaltaan liittyviä kysymyksiä hyvin laaja-alaisesti. Näkökulmani ei rajoitu siten vain lapsiin ja nuoriin, vaan ihmisenä olemiseen ja eettisyyteen kasvamiseen koko elämän ajan jatkuvana tehtävänä.

Väkivallaton viikko on itse asiassa nurinkurinen idea. Väkivallattoman viikon aikana ollaan kuin sunnuntaikirkossa, jossa rakastetaan lähimmäistä kuin itseään. Mutta olisihan täysin kohtuutonta, jos näin pitäisi yrittää elää myös arkisin – tai tässä tapauksessa loput 51 viikkoa vuodesta. Voihan sitä yrittää olla rauhanomaisessa rinnakkainelossa ja elää sopuisan väkivallattomasti, jos se sujuu vaivattomasti ja ilman erityistä ponnistelua. Mutta sehän on kuitenkin silkkaa idealismia, teoriaa jonka toteuttaminen ei ole käytännössä mahdollista. Kyllähän tosielämässä on pakko kilpailla ja taistella muita vastaan, käyttää heitä hyväkseen, polkea heidät jalkoihinsa ja pudottaa heidät pelistä – eihän elämässä muuten voi itse menestyä. Muutenhan pitää pelätä, että jollain toisella on kaikkea aineellista enemmän kuin minulla.

Edellä mainittu pelko on vallitsevana mielialanamme kaiken aikaa, jos annamme sen hallita itseämme. Kannamme sisällämme pelkoa, epäilystä, epävarmuutta ja epätoivoa sekä kaiken aikaa lisääntyvää ahdistusta, turhautumista ja kärsimystä. Tulemme vihaiseksi ja väkivaltaiseksi. Kun kilpailemme muita vastaan, kieltävät pelisäännöt kokemasta myötätuntoa, rakkautta, yhteisyyttä ja hyvää tahtoa muita kohtaan. Ja kuitenkin ihmisessä on synnynnäisesti kaikki luetellut kyvyt, jotka myös kaiken aikaa kaipaavat mahdollisuuksia päästä esille. Meissä on perustava tarve välttää huonoa ja pahaa ja tehdä sen sijaan kaikenlaista arvokasta ja hyvää. Vähentää omaa ja toisten turhaa kärsimystä elämässä ja vieläpä edistää sellaista, joka lisää kaikkien henkistä hyvinvointia sekä luo iloa ja onnellisuutta elämään. Miksi emme sitten toimi näin? Mikä estää meitä? Voiko nämä esteet poistaa? Kuka sen voisi tehdä ja kenen se pitäisi tehdä? Kuka on siis vastuussa – sinä vai minä vai me kaikki yhdessä? Voisimme kysyä itseltämme, kuten Viktor Frankl usein kehotti kysymään:

Jos en minä, niin kuka sitten? Ja jos en nyt heti, niin milloin sitten? Mutta jos vain itseäni varten, niin mikä minä olen?

Itselleni väkivallaton viikko on joka viikko ja joka ikinen päivä. Tämä tarkoittaa sitä, että pyrin tekemään niin arvokasta ja hyvää kuin osaan. Parhaan ymmärrykseni ja omantuntoni mukaan toimien. Kaikki pystyvät siihen, jos vain päättävät ryhtyä toimimaan niin. Väkivalta on tarpeetonta ja turhaa.

Mikä sitten on väkivaltaa? Ja mitä se on kasvatuksessa, johon otsikkoni viittaa? Väkivallan käsite voidaan määritellä lukemattomilla eri tavoilla. Itse olen pitkään käyttänyt tällaista määritelmää:

Kaikki väkivalta on aina psyykkistä vallankäyttöä. Kaikki psyykkinen vallankäyttö ohi ihmisen autonomisen vapaan tahdon on aina väkivaltaa.

Kyse on siis siitä, että käytetään omaa valtaa toiseen ihmiseen väkisin, vastoin hänen omaa vapaata tahtoaan. Väkivaltaan voi liittyä myös fyysisesti vahingoittavia tekoja, mutta kaikissa tapauksissa väkivalta vahingoittaa psyykkisesti sekä sen kohdetta että myös sen käyttäjää. Määritelmä merkitsee sitä, että väkivaltana voidaan pitää myös kaikkea sellaista, johon liittyy pelkkä mahdollisuus käyttää väkivaltaa. Jos pyrimme toimimaan suhteissamme toisiin ihmisiin esittämäni määritelmän mukaisesti, on se sen tasoinen eettinen velvoite, jonka toteuttaminen vaatii jatkuvaa ponnistelua. Mutta olen vakuuttunut siitä, että ponnistelu on kaiken siihen liittyvän vaivan arvoista. Tuloksia voi helpoimmin mitata oman henkisen hyvinvoinnin lisääntymisenä.

Kasvatuskin voi olla väkivaltaa. Varsinkin kaikkien lapsia ja nuoria kasvattavien on oltava eettisesti hereillä kaiken aikaa. Kaikenlainen arvoihin, tunteisiin, asenteisiin yms. vaikuttamisen on tapahduttava siten, lapselle tai nuorelle jää vapaus omaan tietoiseen ajatteluun ja harkintaan. Itse asiassa mitään todellista, pysyvästi vaikuttavaa oppimistakaan ei voi tapahtua muulla tavoin. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikenlainen piilovaikuttaminen, ”ikään kuin mutkan takaa kasvattaminen” (johon kehotettiin eräässä vuonna 2008 suurella tohinalla julkistetussa kohdennetun nuorisotyön oppaassa), manipulointi (tutut ”uhkaus, kiristys ja lahjonta”) ynnä muu sellainen tulisi siirtää kelvottomien kasvatuskeinojen roskakoriin. Johtotähdeksi sekä väkivallattomuuteen että yleisestikin vastuulliseen ihmisyyteen kasvatuksessa voisi sen sijaan ottaa nuoren yllyttämisen arvokkaaseen ja hyvään ja senkin niin, että vuorovaikutuksessa nuoren kanssa pohdittaisiin, mikä kaikki voisi olla tällaista hänen kohdallaan ja mistä hänen kannattaisi pyrkiä aloittamaan.

Timo Purjo

”MIKSI EN TAPPAISI ITSEÄNI?”

Kirjoitin aikoinani eräällä englannin kurssilla filosofisen esseen, jossa esitin itselleni tarkoituksellisen provosoivan kysymyksen: ”why wouldn’t I kill myself?”. Ajatuksenani oli, että kohdistamalla huomion niihin syihin, joiden vuoksi ihminen valitsee elämän eikä kuolemaa, voidaan vahvistaa omassa kokemusmaailmassa sellaisten seikkojen merkitystä, jotka tekevät elämästä kaikista vastoinkäymisistä ja kärsimyksestä huolimatta niin merkityksellisen ja arvokkaan, että itsemurha ei näyttäydy enää tarkoituksenmukaisena vaihtoehtona. Ironista tässä on se, että nyt vuosia myöhemmin työskentelen Non Fighting Generation ry:n ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen yhteistyönä toteutettavassa hankkeessa, ”Valoa elämään – menetelmien kehittämishanke nuorten itsemurhien ehkäisemiseksi”, jossa nuorten itsetuhoisuutta lähestytään monella tapaa samankaltaisesta näkökulmasta.

Ihmisen holistisuus ja nuoren itsetuhoisuus: kehollisuus, tajunnallisuus, situationaalisuus

Hankkeessa kehitämme itsemurhavaarassa olevien 13–25-vuotiaiden nuorten ja nuorten aikuisten tunnistamis- ja yksilöauttamisen menetelmiä terveydenhuollon ammattilaisille, jotka kohtaavat työssään kohderyhmän nuoria. Menetelmien kehittämistyötä ohjaa holistinen ihmiskäsitys, jossa huomioidaan samanaikaisesti yksilön kehollisuus, tajunnallisuus ja situationaalisuus. Tätä voidaan havainnollistaa konkreettisen esimerkin avulla. Nuoruus on tunnetusti voimakkaiden fysiologisten ja fyysisten murrosten aikaa, jolloin suhde omaan kehollisuuteen muuttuu samalla, kun tietoisuus muiden ihmisten omaan itseensä kohdistamasta huomiosta voimistuu. Tutkimusten valossa kielteinen ruumiinkuva muodostaa tyttöjen itsetuhoisuuden erityispiirteen. Sen taustalla voidaan nähdä nuoren omalle fyysiselle ulkomuodolleen (kehollisuus) antamat epäsuotuisat merkitykset (tajunnallisuus), jotka heijastelevat tavalla tai toisella sitä tapaa, jolla merkitykselliset toiset suhtautuvat häneen (situationaalisuus). Tämänkaltainen ihmisen kokonaisvaltaisuus pitäisi ottaa huomioon niin itsetuhoisuuden tunnistamisessa kuin myös yksilöllisen auttamistyön lähtökohdissa.

Ihmisen kokonaisvaltaisuuden ohella tarkoituskeskeinen lähestymistapamme korostaa myönteistä suhtautumista elämään ja sen arvoon, yleisinhimillistä vapautta ja vastuullisuutta, sekä ihmisen vahvuuksia ja mahdollisuuksia. Tarkoituskeskeisen, kasvatuksellista näkökulmaa korostavan lähestymistavan avulla pyrimme täydentämään ja laajentamaan lääketieteellis-hoidollista viitekehystä kohdentamalla huomion erityisesti sellaisiin nuoriin, joilla ei ole diagnosoitua mielenterveyden häiriötä, mutta jotka kärsivät masennuksen, ahdistuksen tai tarkoituksettomuuden tunteista.

Syyt elää: näkökulma tarkoituskeskeiseen lähestymistapaan

Kasvatuksellisesta näkökulmasta nuorten itsemurhien ehkäisemisessä on mielestäni kaksi tärkeää seikkaa: ensinnäkin se, että (1) itsemurhavaaran tunnistaminen ja ennakointi tapahtuisi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa sekä toisaalta se, että (2) auttamistyössä pyrittäisiin tukemaan yksilön selviytymistä myös tulevaisuuden haasteista. Kliinisessä tutkimuksessa ollaan yleensä kiinnostuneita niistä yleisistä riskitekijöistä, kuten mielenterveysongelmat, aiemmat itsemurhayritykset tai läheisen itsemurha, jotka altistavat ihmisen itsetuhoiselle käyttäytymiselle. Näiden suhteen onkin kertynyt runsaasti asianmukaista tietoa, joka on huomioitu myös itsemurhavaarassa olevien tunnistamis- ja auttamistyössä. Tarkoituksenmukaisempaa olisi kuitenkin pyrkiä ehkäisemään nuorten pahoinvointia ja itsetuhoista oireilua ennen kuin ne kehittyvät vakaviksi mielenterveysongelmiksi tai itsemurhayrityksiksi.

Tutkimuskirjallisuudessa on alettu enenevässä määrin kiinnittämään huomiota myös niihin suojaaviin tekijöihin, jotka ehkäisevät itsetuhoista käyttäytymistä sellaisten yksilöiden kohdalla, joilla on elämässään runsaasti itsemurhalle altistavia riskitekijöitä. Esimerkiksi Marsha M. Linehanin ja kumppaneiden tutkimukset viittaavatkin siihen, että ratkaiseva tekijä toteutuneiden ja toteutumatta jääneiden itsemurhien välillä ei välttämättä ole riskitekijöiden suhteellisessa määrässä – toisin sanoen, kuinka pahoja ongelmia, vastoinkäymisiä tai kärsimyksen aiheita yksilön elämässä on – vaan sellaisten suojaavien tekijöiden puutteessa, joiden olemassaolo edesauttaisi vaikeuksista selviytymistä, niiden kohtaamista ja käsittelyä. Linehan ja kumppanit ovatkin kehittäneet tutkimustensa pohjalta mittariston, ”Reasons for Living Inventory”, jonka avulla voidaan arvioida yksilön itsemurhariskiä kartoittamalla hänen eloonjäämis- ja selviytymisuskomuksiaan eli syitä elää kuolemantoiveista huolimatta. Samankaltaista lähestymistapaa edustaa tarkoituskeskeisen lähestymistavan merkittävin edelläkävijä, Viktor Frankl (1905–1997), joka keskittyi elämäntyössään kysymykseen siitä, miten ihminen voi säilyttää tahtonsa elää myös sellaisissa elämäntilanteissa, jotka ovat täynnä kärsimystä ja joista ei ole näkyvissä ulospääsyä.

Elämää suojelevat ajatukset

Jollain ajanhetkellä yksittäinen ajatus, äkillinen mielenyhtymä, muisto menneisyydestä tai kalpeankin toivon sävyttämä näkymä tulevaisuudesta voivat estää jotakuta surmaamasta itseään. Selviytyäkseen elämästä jokainen tarvitsee ”elämää suojelevia ajatuksia”, sellaisia henkisiä kykyjä, joiden avulla elämän mielekkyyttä, merkitystä ja tarkoitusta voi ruokkia ja ylläpitää myös silloin, kun maailma ympärillä tahtoo nujertaa. Tarkoituksettomuuden oireiden kanssa kamppailevan nuoren kasvatuksellisessa auttamistyössä olisikin syytä vahvistaa tämänkaltaisia elämäntaidollisia ominaisuuksia; niiden avulla nuori voisi kohdata ja käsitellä omassa kehollisuudessaan, psyykkisessä tajunnallisuudessaan ja elämäntilanteessaan ilmeneviä ongelmia ja kärsimyksen aiheita myös tulevaisuudessa riippumatta siitä, mitä elämä tuo tullessaan.