Väkivaltaa ilmiönä lähestytään usein uhrin auttamisen ja tekijän rankaisemisen näkökulmasta. Väkivaltaisten tekojen yhteydessä keskitymme yleensä väkivallan tekijän saattamiseen vastuuseen teostaan ja uhrin auttamiseen. Ajattelemme helposti väkivallasta puhuessamme, että väkivallan tekijä on luonnostaan paha, paatunut, tunteeton rikollinen. Pidämme asetelmaa tekijän ja uhrin välillä selvänä.
Todellisuudessa näin ei kuitenkaan ole. Väkivalta termin merkitysalue ei ole selkeä ja helposti rajattu, vaan se voi viitata hyvin monenlaisiin erilaisiin tekoihin ja toiminnan tapoihin. Laajasti ajateltuna väkivalta käsittää fyysisen ja psyykkisen ja sosiaalisen väkivallan, joka voi kohdistua joko muihin tai itseen. Väkivallan tekijät eivät aina itse ajattele käyttäytyvänsä väkivaltaisesti.
Laajasti ymmärrettynä väkivallan tekeminen voi olla mitä tahansa satuttamista. Tästä näkökulmasta olemme kaikki väkivallan tekijöitä. Väkivaltaisesti oireilevan ihmisen kohtaamista voimme harjoitella kohtaamalla itsemme ja omat komeroissa pölyttyvät luurankomme. Seuraavan kerran kun saamme itsemme kiinni huutamisesta ja räyhäämisestä, tai kun venytämme kiireistä päivää illasta yöunien kustannuksella, voisimme istua alas ja kysyä itseltämme, toimimmeko arvojemme mukaisesti, rakastavasti ja arvostavasti sekä muita että itseämme kohtaan.
Nuorten parissa tappelun ja kiusaamisen kulttuuri on arkipäivää, ja kasvattaja törmää usein kysymykseen ”ai oliko se väkivaltaa?”. Väkivalta piiloutuu pieninä tekoina meidän jokaisen arkiseen elämään. Nuorten parissa väkivalta verhoutuu erilaisten motiivien ja selitysten taakse. ”Se ansaitsi sen”, ”se yllytti” tai ”se löi ensin”. Nuorten keskusteluissa tehdyille väkivallanteoille löytyy yleensä aina perustelut. Tehtyjä tekoja ei välttämättä mielletä kokonaisuudessaan väkivaltaiseksi käyttäytymiseksi, vaan yksittäisiksi, oikeutetuiksi ja perustelluiksi teoiksi. Väkivalta voi olla myös negatiivisten tunteiden purkautumista tavalla, jota nuori itsekään ei pidä rakentavana. Usein tällaisen toiminnan perusteluksi esitetään äärimmäistä, hallitsemattomaan käyttäytymiseen johtavaa tunnetilaa: ”mulla pimenee päässä ja mä vaan sekoon”. Nuoren voi olla vaikea esimerkiksi muotoilla omia turhautumisen tai pettymyksen tunteitaan sanoiksi, jolloin tunteet voivat purkautua aggressiivisena käyttäytymisenä.
Väkivallan tekijä ei kuitenkaan koskaan pääse tekoineen kuin koira veräjästä. Usein ihmisen ulkoinen käyttäytyminen heijastelee suhtautumista itseen. Näin ollen toisia epäkunnioittavasti ja huonosti kohtelevalla harvoin on kovin kunnioittavaa ja arvostavaa kuvaa itsestäänkään. Oli negatiivinen suhtautuminen itseen sitten tiedostettua tai ei, se yhtäkaikki vaikuttaa väkivallan tekijän olemisen ja toiminnan taustalla. Mitä syvemmällä väkivaltaisten toimintatapojensa suossa ihminen on, sitä onnettomampi hän todennäköisesti on. Pahimmillaan väkivallasta saattaa tulla isäntä, ja ihmisestä renki, jolloin ihminen joutuu pelkäämään itseään, omia tunteitaan ja reaktioitaan. Tilanne on erityisen surullinen, kun kysymys on nuoresta ihmisestä. Väkivallan tekijä tarvitsee myös apua!
Aikuisina ja kasvattajina meidän tehtävämme on kulkea edellä ja näyttää tietä kohti rakentavia, jokaisen ihmisarvoa kunnioittavia toimintatapoja. On tärkeää, että annamme vastuullamme oleville nuorille ja lapsille tilaa ja apua omien tunteidensa tunnistamiseen ja rakentavaan läpikäymiseen tasa-arvoisessa keskusteluyhteydessä aikuisen kanssa. Tiellä kohti väkivallattomampaa maailmaa meidän kaikkien täytyy kantaa kortemme kekoon, ja olla hereillä oman toimintamme suhteen. Tunnistammeko omat arvomme ja tunteemme; toimimmeko niiden mukaisesti?
Näitä kysymyksiä kannattaa erityisesti pysähtyä pohtimaan kansainvälisenä väkivallattomuuden päivänä 2.10.
Vastaavat nuorisokasvattajat Susanna Tuomainen, Tarja Ikonen ja Maria Tervahauta, sekä harjoittelija Aila Äijö
Kasvatus arvoihin - arvoa kasvatukseen 