Kauan odotettu kummin vierailu saapuu. Pieni poika kurkkii ikkunasta malttamattomana ja toivoo kovasti kummin jo saapuvan. Viimein ovikello soi ja ovi avataan. Äiti ja kummi halaavat, isä kättelee ja kummi ojentaa kätensä myös poikaa kohti. Poika luo kuitenkin katseensa maahan ja piiloutuu isän selän taakse. Äiti naurahtaa hermostuneesti sanoen: ”Tuo meidän Matti on hiukan ujo. Kyllä se siitä.”
Äidin reaktiosta Matti päättelee, että ujous on jotain huonoa, näin ei nähtävästi saisi käyttäytyä. Poika ei kuitenkaan tiedä, miten muuten hän voisi olla tässä tilanteessa. Kummi on tuttu, mutta kuitenkin viime vierailusta on aikaa. Pojan mielessä pyörii ajatus: ”Minä olen huono, kun en edes uskalla kättäpäivää sanoa”.
Jollain tasolla me kaikki taidamme olla jossain tilanteissa ujoja, arastelemme tilanteen uutuutta, tunnemme olomme epävarmaksi. Eräs tuttavani kertoi kuinka hän kantoi ujouden taakkaa läpi lapsuuden ja nuoruuden. Tämä nuori oli saanut osakseen patisteluja, kuinka tulisi toimia ja unohtaa se, että on ujo niin vanhempiensa kuin opettajiensakin johdosta. Joku opettaja oli jopa ihmetellyt, miten nuori voisi toimia valitsemallaan alalla, kun oli niin ujo.
Tärkeäksi virstan pylvääksi osoittautuivat radiosta kuuluneet sanat: ”Ujolla ihmisellä on kyky kuunnella tarkasti muita ihmisiä ja aistia heidän olotilaansa.” Tämä lause muutti tuolloin reilun parikymppisen nuoren suhtautumisen itseensä. Ujous ei olekaan pelkästään pahaa, vaan se mahdollistaa jotain hyvää ihmissuhteissa. ”Minussahan on jotain hyvää! Vieläpä jotain sellaista mitä arvostan muissa ihmisissä.” Tämä nuori toimii nyt valitsemallaan alalla ja nauttii työstään muiden ihmisten parissa. Itse näen hänet rohkeana ihmisenä, joka uskaltaa kohdata toisen ihmisen ja kuunnella häntä. Mutta tuolloin nuoruudessa alan vaihto oli yhdestä radiosta kuuluneesta lauseesta kiinni.
Meillä aikuisilla on valtavan suuri valta lapsen ja nuoren näkemykseen itsestään. Meidän tuleekin käyttää tuota valtaa hyvin harkiten, tukien lapsen ja nuoren kasvua. Huomaammeko vain sen meitä häiritsevän käyttäytymisen vai osaammeko löytää myös käyttäytymisen hyvät puolet? Uskallammeko katsoa lasta avoimin silmin ja nähdä hänen mahdollisuutensa? Kuten jokaisella lantilla, niin myös käyttäytymisellä on aina kaksi puolta. On meidän tehtävämme huoltajina, kasvattajina näyttää lapselle ja nuorelle myös se positiivisempi puoli ainaisen lannistamisen sijaan.
Kasvatus arvoihin - arvoa kasvatukseen 