Hyväksynnällä hyvää

Istuin metrossa eräänä päivänä, ja kuuntelin kolmen alakouluikäisen tytön keskustelua.
”Ninnillä on uus takki!” yksi huusi kun neljäs tyttö nousi vaunuun asemalta.
”Ihana!” kuului tuomio.
”Mullakin on uus takki”, kuului ikkunan vierestä. Muut tytöt kääntyivät katsomaan puhujaa.
”Mut sul on niitä niin monta. Ei me pysytä laskuissa”, joku tytöistä totesi, ei tylysti, muttei lempeästikään. Ikkunan vieressä istuva tyttö veti repun tiukemmin syliinsä.
”Ei mulla niitä nyt NIIN montaa oo.”

Uusi takki, uudet kengät, uusi kampaus. Aikuisena me emme välttämättä kaipaa huomionosoituksia uusista vaatekappaleistamme, mutta se ei tarkoita sitä, ettemmekö me kaipaisi hyväksyvää huomiota kanssaihmisiltämme. Aina silloin tällöin kaverille heitetty positiivinen kommentti lausuu todeksi sen, mihin kaikki me päivittäin pyrimme: olemaan kunnioituksen, arvostuksen ja ystävyyden arvoisia.

Toinen sattumalta kuulemani keskustelu tapahtui raitiovaunussa. Kaksi keski-ikää lähestyvää miestä jutteli pitkistä työpäivistään.
”Oishan se hyvä kun ehtis liikkumaan enemmän.”
”Joo, mä oonkin pitkinä päivinä tehny silleen, et oon jättäny lounaan väliin ja käyny juoksulenkillä siinä lounastunnilla.”
”Siis pitkänä päivänä sä et syö ollenkaan, vaan meet juoksemaan?”, toinen toisti kuivalla äänensävyllä, ja rivien välistä kirkui toinen sanoma: ”olet päästäsi vialla”. Tähän kommenttiin toinen vastasi puolustelemalla käyttäytymistään ilmeisen ärtyneenä.

Miksi me vaikenemme niin usein asioista, jotka olisi syytä sanoa ääneen? Toisen juoksulenkkejä ihmetellyt mies toki saattoi pitää toveriaan hulluna, mutta saattaa myös olla, että hän oli äimistynyt, hiukan epäuskoinen, ehkä kateellinen, pikkuriikkisen alemmuudentuntoinen, ja kenties jopa vähän huolissaan toisen terveydestä. Kaiken tämän hän olisi voinut ilmaista siten, että molemmille olisi jäänyt hyvä mieli. Vaikkapa näin:
”Oletko tosissasi? Oletpas kyllä järjettömän tehokas, aivan käy kateeksi. Oletko varma, että se on terveellistä?” Mutta mies valitsi kyynisen äänensävyn ja kyynisen lausahduksen, joka sai hänen toverinsa puolustuskannalle ja ärsyyntymään, ja kiristi varmasti molempien jo ennestään stressaantuneita hermoja.

Me kaikki tarvitsemme hyväksyntää, koska kauneimmastakaan ei aina tunnu kauniilta, eikä rohkeinkaan uskalla aina. Saattaa olla, että oma alemmuudentunteemme yrittää kuiskia meille, ettei meidän tarvitse enää yhtyä siihen ylistyslauluja laulavaan kuoroon, joka kuitenkin kulkee menestyneiden ja jollain tavalla ihailtavien ihmisten kannoilla. Mutta hetkinen. Onko joku teistä nähnyt sellaista kuoroa?