”Eka ryhmä ku mie istuin ja kuuntelin ku pojat puhu mopoista ja kaaos oli käynnissä… sit kuitenkin (kasvoi) kaks vastuunuorta siitä ryhmästä. Mä olin ihan et missä se tapahtu? Mut se tapahtu siinä kaiken mopoista puhumisen kautta”.
(NFG:n yhteistyöohjaaja 2013)
Oma ainut mopoilukokemukseni on parinkymmenen vuoden takaa ja sekin lyhyt ajelu päättyi kaatumiseen. Voin siis avoimesti myöntää, että en ymmärrä mopoista yhtään mitään. Tämä luo kuitenkin mainion pohjan keskustelullemme poikaryhmässä. Joudun ohjaajana avoimesti ihmettelemään, kysymään ja pohtimaan asioita mitkä liittyvät mopoiluun. Tunnustamaan, että en tiedä asiasta mitään. Ja voitte uskoa, että niistä mopoista on tullut puhuttua moneen otteeseen.
Vaikken tiedäkään mopoilusta mitään, voin kuitenkin kuvitella siihen liittyvät tunteet, sen vapauden tunteen kun ajat tai minkälaisella hellyydellä huollat omaisuuttasi. Se, että voin kuvitella nämä tunteet ja ymmärrän ne oman kokemukseni kautta, on tärkeää. Se antaa keskustelullemme yhteisen pohjan. Kaiken tuon kyselyn ja yhteisen keskustelun kautta tiedämme ymmärtävämme mitä toinen sanoo, vaikka emme olisikaan asioista aina samaa mieltä tai emme ymmärtäisi mopoiluun liittyviä termejä.
Ja tuolla jossain, mopoista puhumisen lomassa se tapahtuu. Keskustelemme tunteista, arvoista ja asenteista, siitä miten nuori kohtaa vaikeudet elämässään ja mistä hän unelmoi ja mitä toivoo elämältään. Sillä, että aidosti pyrin ymmärtämään mitä nuori kokee mopoillessaan, pystyn myös välittämään nuorelle tunteen, että olen kiinnostunut hänestä. Nuori puolestaan joutuu etsimään sanoja, joilla pystyisi selittämään minulle mahdollisimman hyvin omat tunteensa ja näkökulmansa. Samalla nuori sanoittaa asioita itselleen niin mopoista mutta myös monesta muusta asiasta.
Mopoista puhumisen seurauksena voi nuori jatkossa ottaa koulurepun mukaan kouluun, lopettaa kaverin tönimisen tai saada vaikkapa keskustelun sujumaan äitinsä kanssa. Asioiden sanoittamisella on meidän kaikkien elämään suuri vaikutus. Puhuimmepa mopoista tai traktoreista, ystävistä tai viikonlopun vietosta on tärkeintä, että en oleta mitään vaan annan nuoren kertomien asioiden siivittää ymmärrystäni hänen tavastaan nähdä maailmaa. Ainoastaan kysymällä voin selventää asioita.
Ja oikeastaan, kaikkien näiden keskustelujen lomassa, myös minulle on tullut tunne, että josko vielä jonkinlaisen moottorilla varustetun kaksipyöräisen selkään voisi uskaltautua. Ovat ne nuorten kertomat asiat vaikuttaneet niin voimakkaasti myös minuun.
Millainen on hyvä ystävä? Mitä rakkaus on? Miten sydänsuruista selviää? Ketkä ovat tärkeimpiä ihmisiä elämässäsi? Millaisen hyvä teon olet tehnyt toiselle ihmiselle viimeksi? Mitä tunteita sinun on vaikea näyttää? Mikä on omatunto ja mihin sitä tarvitaan? Miksi ihmiset kohtelevat toisiaan joskus huonosti? Mistä riitelet ystäviesi kanssa ja miten olette selvittäneet riidat?
Näitä ja lukuisia muita kysymyksiä nuoret voivat pohtia Minä – sinä – me -kaveripelin äärellä. Kyseessä on kaveruus- ja seurustelukasvatuslautapeli, joka kehitettiin vuonna 2012 Non Fighting Generation ry:n ja Tampereen kaupungin nuorisopalveluiden yhteistyönä. Pelin tarkoituksena on herättää keskustelua kaveruuteen, seurusteluun ja erimielisyyksien ratkaisemiseen liittyvistä teemoista ja antaa nuorille mahdollisuus jakaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan aikuisen ohjaajan ja vertaisten tuella. Pelin avulla nuorten on helpompaa pohtia syvällisiä ja vaikeitakin kysymyksiä yhdessä muiden kanssa ja saada samalla vertaistukea. Pelin päämääränä on osaltaan ehkäistä lähi- ja parisuhdeväkivaltaa tulevaisuudessa.
Peli on suunnattu erityisesti 11 – 12 -vuotiaille tytöille ja pojille. He ovat juuri tulossa ikävaiheeseen, jossa seurustelu- ja ystävyyssuhdeasiat tulevat yhä ajankohtaisemmiksi; mietityttävät ja herättävät kysymyksiä. Ennakoinnin kannalta tämä on kohdallinen vaihe aloittaa kyseisten aihepiirien pohdinta. Peli soveltuu kuitenkin hyvin myös tätä vanhemmille nuorille, eikä elämän peruskysymysten äärelle pysähtyminen ole pahitteeksi aikuisellekaan.
Erityisen ilahduttavaa pelin tekoprosessissa oli, että kehittelyn eri vaiheisiin, suunnittelusta toteutukseen, osallistui parikymmentä nuorta. Pelin muoto lähti jalostumaan pullonpyöritys-idean pohjalta. Pelin kysymyksiä pohdittiin yhdessä nuorten kanssa, jotta niistä saatiin kiinnostavia, nuorten elämismaailmaan sopivia ja ymmärrettävästi muotoiltuja. Pelilaudan ja -korttien visuaalinen ilme on nuoren käsialaa. Pelin ulkoasua ei lähdetty muokkaamaan kaupallisen näköiseksi, vaan itse tehty vaikutelma haluttiin säilyttää. Pelin prototyypin testausvaiheessa nuoret antoivat vielä palautetta pelin kysymyksistä ja säännöistä, ja tekivät nimiehdotuksia pelille. Näiden kommenttien pohjalta peli viimeisteltiin painatusta vaille valmiiksi.
Valmista peliä on käytetty alkuvuoden 2013 aikana jo usean nuorten ryhmän kanssa. Kokemukset ovat olleet hyvin positiivisia. Peli on kiinnostanut nuoria, sen äärelle on maltettu pysähtyä pitkiksikin ajoiksi ja sen teemoista on päästy antoisiin keskusteluihin ja pohdintoihin. Nuorilta on tullut kiitosta pelin ideasta ja ulkoasusta, kiinnostavasta aihealueesta ja helpoista säännöistä. Pelin on huomattu toimivan hyvin keskustelun herättäjänä myös eri kulttuuritaustoista tulevien nuorten kanssa.
Jotta pelin avulla on mahdollista päästä kasvatuksellisiin keskusteluihin ja vaikutuksiin, tulee kiinnittää huomiota muutamiin seikkoihin. Ensinnäkin pelaajaporukan koostumus on olennainen. Pelaajien täytyy pystyä luottamaan toisiinsa, koska pelin tarkoituksena on keskustelu ja henkilökohtaisten ajatusten sekä kokemusten jakaminen. Toisekseen aikuisen ohjaajan rooli on tärkeä. Nuoria ei ole tarkoitus jättää pelaamaan peliä keskenään, vaan ohjaaja on mukana yhtenä pelaajana. Ohjaajan rooliin kuuluu valvoa pelin kulkua, herättää keskustelua, kysellä, pyytää perusteluja ja pohtia esiin nousevia asioita yhdessä nuorten kanssa sekä tehdä pelitilanteesta mahdollisimman turvallinen ja luottamuksellinen. Rauhallinen tila ja tarpeeksi kiireetöntä aikaa mahdollistavat osaltaan antoisiin keskusteluihin pääsemisen. Kun ohjaaja itse osoittaa olevansa kiinnostunut pelaamisesta, hän innostaa esimerkillään myös nuoria osallistumaan pelituokioon.
Jos olet kiinnostunut kuulemaan lisää pelistä, ota yhteyttä vastaava nuorisokasvattaja Maria Tervahautaan: maria.tervahauta (at) nfg.fi
Kirjoitin aikoinani eräällä englannin kurssilla filosofisen esseen, jossa esitin itselleni tarkoituksellisen provosoivan kysymyksen: ”why wouldn’t I kill myself?”. Ajatuksenani oli, että kohdistamalla huomion niihin syihin, joiden vuoksi ihminen valitsee elämän eikä kuolemaa, voidaan vahvistaa omassa kokemusmaailmassa sellaisten seikkojen merkitystä, jotka tekevät elämästä kaikista vastoinkäymisistä ja kärsimyksestä huolimatta niin merkityksellisen ja arvokkaan, että itsemurha ei näyttäydy enää tarkoituksenmukaisena vaihtoehtona. Ironista tässä on se, että nyt vuosia myöhemmin työskentelen Non Fighting Generation ry:n ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen yhteistyönä toteutettavassa hankkeessa, ”Valoa elämään – menetelmien kehittämishanke nuorten itsemurhien ehkäisemiseksi”, jossa nuorten itsetuhoisuutta lähestytään monella tapaa samankaltaisesta näkökulmasta.
Ihmisen holistisuus ja nuoren itsetuhoisuus: kehollisuus, tajunnallisuus, situationaalisuus
Hankkeessa kehitämme itsemurhavaarassa olevien 13–25-vuotiaiden nuorten ja nuorten aikuisten tunnistamis- ja yksilöauttamisen menetelmiä terveydenhuollon ammattilaisille, jotka kohtaavat työssään kohderyhmän nuoria. Menetelmien kehittämistyötä ohjaa holistinen ihmiskäsitys, jossa huomioidaan samanaikaisesti yksilön kehollisuus, tajunnallisuus ja situationaalisuus. Tätä voidaan havainnollistaa konkreettisen esimerkin avulla. Nuoruus on tunnetusti voimakkaiden fysiologisten ja fyysisten murrosten aikaa, jolloin suhde omaan kehollisuuteen muuttuu samalla, kun tietoisuus muiden ihmisten omaan itseensä kohdistamasta huomiosta voimistuu. Tutkimusten valossa kielteinen ruumiinkuva muodostaa tyttöjen itsetuhoisuuden erityispiirteen. Sen taustalla voidaan nähdä nuoren omalle fyysiselle ulkomuodolleen (kehollisuus) antamat epäsuotuisat merkitykset (tajunnallisuus), jotka heijastelevat tavalla tai toisella sitä tapaa, jolla merkitykselliset toiset suhtautuvat häneen (situationaalisuus). Tämänkaltainen ihmisen kokonaisvaltaisuus pitäisi ottaa huomioon niin itsetuhoisuuden tunnistamisessa kuin myös yksilöllisen auttamistyön lähtökohdissa.
Ihmisen kokonaisvaltaisuuden ohella tarkoituskeskeinen lähestymistapamme korostaa myönteistä suhtautumista elämään ja sen arvoon, yleisinhimillistä vapautta ja vastuullisuutta, sekä ihmisen vahvuuksia ja mahdollisuuksia. Tarkoituskeskeisen, kasvatuksellista näkökulmaa korostavan lähestymistavan avulla pyrimme täydentämään ja laajentamaan lääketieteellis-hoidollista viitekehystä kohdentamalla huomion erityisesti sellaisiin nuoriin, joilla ei ole diagnosoitua mielenterveyden häiriötä, mutta jotka kärsivät masennuksen, ahdistuksen tai tarkoituksettomuuden tunteista.
Kasvatuksellisesta näkökulmasta nuorten itsemurhien ehkäisemisessä on mielestäni kaksi tärkeää seikkaa: ensinnäkin se, että (1) itsemurhavaaran tunnistaminen ja ennakointi tapahtuisi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa sekä toisaalta se, että (2) auttamistyössä pyrittäisiin tukemaan yksilön selviytymistä myös tulevaisuuden haasteista. Kliinisessä tutkimuksessa ollaan yleensä kiinnostuneita niistä yleisistä riskitekijöistä, kuten mielenterveysongelmat, aiemmat itsemurhayritykset tai läheisen itsemurha, jotka altistavat ihmisen itsetuhoiselle käyttäytymiselle. Näiden suhteen onkin kertynyt runsaasti asianmukaista tietoa, joka on huomioitu myös itsemurhavaarassa olevien tunnistamis- ja auttamistyössä. Tarkoituksenmukaisempaa olisi kuitenkin pyrkiä ehkäisemään nuorten pahoinvointia ja itsetuhoista oireilua ennen kuin ne kehittyvät vakaviksi mielenterveysongelmiksi tai itsemurhayrityksiksi.
Tutkimuskirjallisuudessa on alettu enenevässä määrin kiinnittämään huomiota myös niihin suojaaviin tekijöihin, jotka ehkäisevät itsetuhoista käyttäytymistä sellaisten yksilöiden kohdalla, joilla on elämässään runsaasti itsemurhalle altistavia riskitekijöitä. Esimerkiksi Marsha M. Linehanin ja kumppaneiden tutkimukset viittaavatkin siihen, että ratkaiseva tekijä toteutuneiden ja toteutumatta jääneiden itsemurhien välillä ei välttämättä ole riskitekijöiden suhteellisessa määrässä – toisin sanoen, kuinka pahoja ongelmia, vastoinkäymisiä tai kärsimyksen aiheita yksilön elämässä on – vaan sellaisten suojaavien tekijöiden puutteessa, joiden olemassaolo edesauttaisi vaikeuksista selviytymistä, niiden kohtaamista ja käsittelyä. Linehan ja kumppanit ovatkin kehittäneet tutkimustensa pohjalta mittariston, ”Reasons for Living Inventory”, jonka avulla voidaan arvioida yksilön itsemurhariskiä kartoittamalla hänen eloonjäämis- ja selviytymisuskomuksiaan eli syitä elää kuolemantoiveista huolimatta. Samankaltaista lähestymistapaa edustaa tarkoituskeskeisen lähestymistavan merkittävin edelläkävijä, Viktor Frankl (1905–1997), joka keskittyi elämäntyössään kysymykseen siitä, miten ihminen voi säilyttää tahtonsa elää myös sellaisissa elämäntilanteissa, jotka ovat täynnä kärsimystä ja joista ei ole näkyvissä ulospääsyä.
Elämää suojelevat ajatukset
Jollain ajanhetkellä yksittäinen ajatus, äkillinen mielenyhtymä, muisto menneisyydestä tai kalpeankin toivon sävyttämä näkymä tulevaisuudesta voivat estää jotakuta surmaamasta itseään. Selviytyäkseen elämästä jokainen tarvitsee ”elämää suojelevia ajatuksia”, sellaisia henkisiä kykyjä, joiden avulla elämän mielekkyyttä, merkitystä ja tarkoitusta voi ruokkia ja ylläpitää myös silloin, kun maailma ympärillä tahtoo nujertaa. Tarkoituksettomuuden oireiden kanssa kamppailevan nuoren kasvatuksellisessa auttamistyössä olisikin syytä vahvistaa tämänkaltaisia elämäntaidollisia ominaisuuksia; niiden avulla nuori voisi kohdata ja käsitellä omassa kehollisuudessaan, psyykkisessä tajunnallisuudessaan ja elämäntilanteessaan ilmeneviä ongelmia ja kärsimyksen aiheita myös tulevaisuudessa riippumatta siitä, mitä elämä tuo tullessaan.
Kasvatus arvoihin - arvoa kasvatukseen 