Hymy

(Kuva: Open Clipart Library)

Jaan kanssasi NFG-kasvattajaurani alusta tapauksen, joka on jättänyt minuun lähtemättömän positiivisen jäljen. Kokemus on viitoittanut nuorten kohtaamista ja keskusteluryhmien ohjaajana toimimistani, ja toivon että se herättää ajatuksia myös sinussa.

Keskusteluryhmän alkutapaamiseen tuli yläkouluikäisiä nuoria. Otin nuoret vastaan ovella hymyillen ja kätellen. Sen jälkeen he tulivat yksitellen luokseni kahdenkeskiseen keskusteluun. Yksi nuorista kommentoi minulle yhtäkkiä ollessaan lähdössä tapaamisesta: ”Olipa mukava, kun sä otit meidät hymyillen vastaan.” Hämmennyin. Hymyilyni ei ollut mikään ennalta suunniteltu kasvatusteko, vaan luonnollinen tapani kohdata uusia ihmisiä. Tapaus jäi vaivaamaan mieltäni ja herätti minussa kysymyksiä. Tiesin, että nuori oli ollut useiden auttamistoimenpiteiden kohteena jo pidemmän aikaa. Aloin miettiä, miten aikuiset auttajat ovat hänet yleensä kohdanneet, kun normaali iloinen vastaanotto ja hymyileminen herättivät nuoren huomion niin vahvasti, että hän kommentoi sitä ääneen. Seuraavalla tapaamiskerralla sain muun keskustelun yhteydessä valaistusta asiaan. Samainen nuori kertoi, että auttajilla on yleensä hänestä vankat ennakkokäsitykset muilta aikuisilta kuulemansa perusteella ja hänen ”sairauskertomustaan” lukemalla. Aikuiset suhtautuvat häneen levottomana häirikkönä, vaikka eivät ole tavanneet häntä aiemmin, saati tutustuneet häneen.

Kohtaamisissa ollaan sanojen lisäksi vahvasti läsnä eleillä, ilmeillä, puhetyyleillä, katsekontaktilla ja muulla sanattomalla viestinnällä, joka paljastaa nuorelle paljon aikuisen suhtautumisesta. Jos aikuinen asennoituu nuoreen negatiivisesti, tämä näkyy tahtomattakin nuorelle heti kohtaamisen ensi hetkistä lähtien. Negatiivinen suhtautuminen herättää ja ruokkii negatiivisuutta myös nuoressa. Tällaiselta pohjalta luottamukselliseen kohtaamiseen ja sitä kautta positiivisiin kasvatusvaikutuksiin on vaikeaa päästä.

Ennakkoluuloton, kunnioittava ja lämmin suhtautuminen mahdollisti onnistuneen kasvatuksellisen kohtaamisen kyseisen nuoren kanssa: Nuori uskalsi keskustella avoimesti ryhmässä vaikeistakin asioista, joista ei ollut omien sanojensa mukaan kenenkään muun aikuisen kanssa aikaisemmin puhunut ja rohkeni pohtia ääneen elämäänsä sekä tulevaisuutensa suuntaa. Hän myös tuli ennen erään ryhmäkerran alkua keskustelemaan kanssani kahden kesken mieltään painavasta asiasta, minkä koen erittäin suureksi luottamuksen osoitukseksi lyhyen tuntemisen jälkeen. Ryhmän lopuksi nuori kommentoi, että ”ryhmä on ollut tosi hyvä, kun siellä ei ole opetettu mitään, vaan laitettu ajattelemaan itse”. Tämä lämmittää sydäntäni edelleen suuresti: juuri näinhän sen pitää ollakin. Nuori oli saanut ryhmästä sen mitä tarkoitukseni oli osallistujille tarjota: saada heidät pohtimaan ja oivaltamaan asioita itse omasta elämästään.

Tapaus muistuttaa avoimen suhtautumisen tärkeydestä ja kyvystä kohdata toinen ennakkoluulottomasti. Jos olisin ottanut nuoret vastaan ”nämä ovat näitä ongelmanuoria, jotka eivät tästä muuksi muutu” -asenteella, ryhmän anti nuorille ja kasvatukselliset vaikutukset olisivat jääneet olemattomiksi. Olenkin tehnyt päätöksen, etten halua kuulla muilta aikuisilta ennen ryhmän alkamista nuorten tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, vaan jätän kertomisen mahdollisuuden nuorille itselleen. Haluan lähteä ryhmään avoimin mielin: tutustua jokaiseen nuoreen siinä hetkessä ja keskustella hänen kanssaan ilman valmiita oletuksia.

Ystävällisyys ja kunnioittava käytös voivat herättää yllättävänkin suuren positiivisen ketjureaktion sellaisessa nuoressa, joka on tottunut saamaan aikuisten taholta negatiivisin ennakkoasentein varautunutta kohtelua. Nuoresta saattaa positiivisen kohtaamiskokemuksen seurauksena näyttäytyä aivan uusia myönteisiä piirteitä, taitoja ja mahdollisuuksia. Kasvattajan tehtävä on houkutella ne esiin ja tukea niitä parhaansa mukaan. Nuoren elämän suunnan muuttumiseen voi riittää yksikin nuoren potentiaaliin ja muutoksen mahdollisuuteen uskova aikuinen. Se voit olla sinä.

Hymyillään kun kohdataan!

Kuka nyrkkiä heiluttaa?

Väkivaltaa ilmiönä lähestytään usein uhrin auttamisen ja tekijän rankaisemisen näkökulmasta. Väkivaltaisten tekojen yhteydessä keskitymme yleensä väkivallan tekijän saattamiseen vastuuseen teostaan ja uhrin auttamiseen. Ajattelemme helposti väkivallasta puhuessamme, että väkivallan tekijä on luonnostaan paha, paatunut, tunteeton rikollinen. Pidämme asetelmaa tekijän ja uhrin välillä selvänä.

Todellisuudessa näin ei kuitenkaan ole. Väkivalta termin merkitysalue ei ole selkeä ja helposti rajattu, vaan se voi viitata hyvin monenlaisiin erilaisiin tekoihin ja toiminnan tapoihin. Laajasti ajateltuna väkivalta käsittää fyysisen ja psyykkisen ja sosiaalisen väkivallan, joka voi kohdistua joko muihin tai itseen. Väkivallan tekijät eivät aina itse ajattele käyttäytyvänsä väkivaltaisesti.

Laajasti ymmärrettynä väkivallan tekeminen voi olla mitä tahansa satuttamista. Tästä näkökulmasta olemme kaikki väkivallan tekijöitä. Väkivaltaisesti oireilevan ihmisen kohtaamista voimme harjoitella kohtaamalla itsemme ja omat komeroissa pölyttyvät luurankomme. Seuraavan kerran kun saamme itsemme kiinni huutamisesta ja räyhäämisestä, tai kun venytämme kiireistä päivää illasta yöunien kustannuksella, voisimme istua alas ja kysyä itseltämme, toimimmeko arvojemme mukaisesti, rakastavasti ja arvostavasti sekä muita että itseämme kohtaan.

Nuorten parissa tappelun ja kiusaamisen kulttuuri on arkipäivää, ja kasvattaja törmää usein kysymykseen ”ai oliko se väkivaltaa?”. Väkivalta piiloutuu pieninä tekoina meidän jokaisen arkiseen elämään. Nuorten parissa väkivalta verhoutuu erilaisten motiivien ja selitysten taakse. ”Se ansaitsi sen”, ”se yllytti” tai ”se löi ensin”. Nuorten keskusteluissa tehdyille väkivallanteoille löytyy yleensä aina perustelut. Tehtyjä tekoja ei välttämättä mielletä kokonaisuudessaan väkivaltaiseksi käyttäytymiseksi, vaan yksittäisiksi, oikeutetuiksi ja perustelluiksi teoiksi. Väkivalta voi olla myös negatiivisten tunteiden purkautumista tavalla, jota nuori itsekään ei pidä rakentavana. Usein tällaisen toiminnan perusteluksi esitetään äärimmäistä, hallitsemattomaan käyttäytymiseen johtavaa tunnetilaa: ”mulla pimenee päässä ja mä vaan sekoon”. Nuoren voi olla vaikea esimerkiksi muotoilla omia turhautumisen tai pettymyksen tunteitaan sanoiksi, jolloin tunteet voivat purkautua aggressiivisena käyttäytymisenä.

Väkivallan tekijä ei kuitenkaan koskaan pääse tekoineen kuin koira veräjästä. Usein ihmisen ulkoinen käyttäytyminen heijastelee suhtautumista itseen. Näin ollen toisia epäkunnioittavasti ja huonosti kohtelevalla harvoin on kovin kunnioittavaa ja arvostavaa kuvaa itsestäänkään. Oli negatiivinen suhtautuminen itseen sitten tiedostettua tai ei, se yhtäkaikki vaikuttaa väkivallan tekijän olemisen ja toiminnan taustalla. Mitä syvemmällä väkivaltaisten toimintatapojensa suossa ihminen on, sitä onnettomampi hän todennäköisesti on. Pahimmillaan väkivallasta saattaa tulla isäntä, ja ihmisestä renki, jolloin ihminen joutuu pelkäämään itseään, omia tunteitaan ja reaktioitaan. Tilanne on erityisen surullinen, kun kysymys on nuoresta ihmisestä. Väkivallan tekijä tarvitsee myös apua!

Aikuisina ja kasvattajina meidän tehtävämme on kulkea edellä ja näyttää tietä kohti rakentavia, jokaisen ihmisarvoa kunnioittavia toimintatapoja. On tärkeää, että annamme vastuullamme oleville nuorille ja lapsille tilaa ja apua omien tunteidensa tunnistamiseen ja rakentavaan läpikäymiseen tasa-arvoisessa keskusteluyhteydessä aikuisen kanssa. Tiellä kohti väkivallattomampaa maailmaa meidän kaikkien täytyy kantaa kortemme kekoon, ja olla hereillä oman toimintamme suhteen. Tunnistammeko omat arvomme ja tunteemme; toimimmeko niiden mukaisesti?

Näitä kysymyksiä kannattaa erityisesti pysähtyä pohtimaan kansainvälisenä väkivallattomuuden päivänä 2.10.

Vastaavat nuorisokasvattajat Susanna Tuomainen, Tarja Ikonen ja Maria Tervahauta, sekä harjoittelija Aila Äijö

Kesäloma tulee, oletko valmis?

Näin kesälomien lähestyessä ihmiset hiovat kiireesti viime hetken lomasuunnitelmia. Aikakausilehdet ovat tarttuneet taas tilaisuuteen ja mainostavat kilvan elämyksiä loman varalle. Pitää kokea ja nähdä. Kesä on lyhyt, toimi heti!

Kuulin junassa viime viikolla kahden perheenäidin välisen keskustelun siitä, kuinka ”viime kesänä ei oikein ehditty käymään missään muualla kuin mummolassa.” Vedettiin henkeä ja puhistiin, pyöriteltiin päätä. Aiottiin skarpata. Tuli tunne, että tuo kesäloma oli mennyt kerta kaikkiaan pieleen – huono suoritus.

Suorituskeskeisyys leimaa meidän aikaamme. Ja pahasti. Suorittaminen ei rajoitu ainoastaan työhön, vaan se ulottuu myös ihmisten vapaa-aikaan ja harrastuksiin. Mietin tuolloin itsekseni, että milloin lomailustakin tuli suorittamista.

Onhan toki selvää, että lomalla halutaan kokea paljon mukavia asioita, ja on hienoa, että halutaan kokea ja jakaa näitä asioita yhdessä – oli kysymys sitten perheestä tai ystävistä. Suomen kesä on lyhyt ja näiden kokemusten myötä jaksetaan toivottavasti taas pitkään kesän jälkeenkin. Mikäli lomasta tulee aikataulutettu suoritus, saattaa käydä kuitenkin ihan päinvastoin. Loman jälkeen voi tuntea olevansa kaikkea muuta kuin rentoutunut. Pahimmillaan voi tuntua siltä, että tarvitsisi loman toipuakseen edellisestä.

Monesti vanhemmat haluavat tarjota lapsilleen kesällä paljon ohjelmaa. Pelätään, että lapsi tylsistyy jos ei ole koko ajan jotakin kivaa tekemistä. Jospa koulussa sitten syksyllä kerrotaankin, että ”oli ihan mälsää”. En olisi tästä kovinkaan huolissani. Lapsilla on kyllä mielikuvitusta ja luovuutta ihan riittävästi keksiä puuhaa välillä itsekin. Jos ei ole, niin tähän olisi vanhempien syytä kannustaa ja rohkaista. Oma-aloitteellisuus, luovuus ja kekseliäisyys kun ovat hyviä ja arvokkaita ominaisuuksia kesän jälkeisenkin elämän varalle.

Myös lapset voivat kokea ohjelmantäytteisen kesän uuvuttavana. Olen työssäni usein kuullut lasten ja nuorten kertovan kesän mieleenpainuvimpina kokemuksina juuri ne pienet hetket, jotka saattavat kuulostaa aikuiseen korvaan ”arkisen tavallisilta”. Tällöin on kerrottu vaikkapa hauesta, joka saatiin ukin kanssa yhteisellä kalastusreissulla, tai muisteltu telttaretkeä takapihalla, jonne äiti oli laittanut eväät mukaan. Ei tähän tarvittu sen kummempia elämysmatkoja. Tärkeää on ollut se, että on saatu viettää yhteistä aikaa perheen kanssa.

Nautitaan siis kesästä ja yhdessäolosta ilman turhia suorituspaineita ja ahdistavia suunnitelmia. Käydään uimassa, grillataan, loikoillaan riippukeinussa kirjan kanssa ja syödään mansikoita. Eikö tällainen ”tavallisuus” kuulostakin loppujen lopuksi ihan mukavalta?

Oikein hyvää ja rentouttavaa kesää!

Kasvatuksellisia keskusteluja lautapelin äärellä

Millainen on hyvä ystävä? Mitä rakkaus on? Miten sydänsuruista selviää? Ketkä ovat tärkeimpiä ihmisiä elämässäsi? Millaisen hyvä teon olet tehnyt toiselle ihmiselle viimeksi? Mitä tunteita sinun on vaikea näyttää? Mikä on omatunto ja mihin sitä tarvitaan? Miksi ihmiset kohtelevat toisiaan joskus huonosti? Mistä riitelet ystäviesi kanssa ja miten olette selvittäneet riidat?

Näitä ja lukuisia muita kysymyksiä nuoret voivat pohtia Minä – sinä – me -kaveripelin äärellä. Kyseessä on kaveruus- ja seurustelukasvatuslautapeli, joka kehitettiin vuonna 2012 Non Fighting Generation ry:n ja Tampereen kaupungin nuorisopalveluiden yhteistyönä. Pelin tarkoituksena on herättää keskustelua kaveruuteen, seurusteluun ja erimielisyyksien ratkaisemiseen liittyvistä teemoista ja antaa nuorille mahdollisuus jakaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan aikuisen ohjaajan ja vertaisten tuella. Pelin avulla nuorten on helpompaa pohtia syvällisiä ja vaikeitakin kysymyksiä yhdessä muiden kanssa ja saada samalla vertaistukea. Pelin päämääränä on osaltaan ehkäistä lähi- ja parisuhdeväkivaltaa tulevaisuudessa.

Peli on suunnattu erityisesti 11 – 12 -vuotiaille tytöille ja pojille. He ovat juuri tulossa ikävaiheeseen, jossa seurustelu- ja ystävyyssuhdeasiat tulevat yhä ajankohtaisemmiksi; mietityttävät ja herättävät kysymyksiä. Ennakoinnin kannalta tämä on kohdallinen vaihe aloittaa kyseisten aihepiirien pohdinta. Peli soveltuu kuitenkin hyvin myös tätä vanhemmille nuorille, eikä elämän peruskysymysten äärelle pysähtyminen ole pahitteeksi aikuisellekaan.

Erityisen ilahduttavaa pelin tekoprosessissa oli, että kehittelyn eri vaiheisiin, suunnittelusta toteutukseen, osallistui parikymmentä nuorta. Pelin muoto lähti jalostumaan pullonpyöritys-idean pohjalta. Pelin kysymyksiä pohdittiin yhdessä nuorten kanssa, jotta niistä saatiin kiinnostavia, nuorten elämismaailmaan sopivia ja ymmärrettävästi muotoiltuja. Pelilaudan ja -korttien visuaalinen ilme on nuoren käsialaa. Pelin ulkoasua ei lähdetty muokkaamaan kaupallisen näköiseksi, vaan itse tehty vaikutelma haluttiin säilyttää. Pelin prototyypin testausvaiheessa nuoret antoivat vielä palautetta pelin kysymyksistä ja säännöistä, ja tekivät nimiehdotuksia pelille. Näiden kommenttien pohjalta peli viimeisteltiin painatusta vaille valmiiksi.

Valmista peliä on käytetty alkuvuoden 2013 aikana jo usean nuorten ryhmän kanssa. Kokemukset ovat olleet hyvin positiivisia. Peli on kiinnostanut nuoria, sen äärelle on maltettu pysähtyä pitkiksikin ajoiksi ja sen teemoista on päästy antoisiin keskusteluihin ja pohdintoihin. Nuorilta on tullut kiitosta pelin ideasta ja ulkoasusta, kiinnostavasta aihealueesta ja helpoista säännöistä. Pelin on huomattu toimivan hyvin keskustelun herättäjänä myös eri kulttuuritaustoista tulevien nuorten kanssa.

Jotta pelin avulla on mahdollista päästä kasvatuksellisiin keskusteluihin ja vaikutuksiin, tulee kiinnittää huomiota muutamiin seikkoihin. Ensinnäkin pelaajaporukan koostumus on olennainen. Pelaajien täytyy pystyä luottamaan toisiinsa, koska pelin tarkoituksena on keskustelu ja henkilökohtaisten ajatusten sekä kokemusten jakaminen. Toisekseen aikuisen ohjaajan rooli on tärkeä. Nuoria ei ole tarkoitus jättää pelaamaan peliä keskenään, vaan ohjaaja on mukana yhtenä pelaajana. Ohjaajan rooliin kuuluu valvoa pelin kulkua, herättää keskustelua, kysellä, pyytää perusteluja ja pohtia esiin nousevia asioita yhdessä nuorten kanssa sekä tehdä pelitilanteesta mahdollisimman turvallinen ja luottamuksellinen. Rauhallinen tila ja tarpeeksi kiireetöntä aikaa mahdollistavat osaltaan antoisiin keskusteluihin pääsemisen. Kun ohjaaja itse osoittaa olevansa kiinnostunut pelaamisesta, hän innostaa esimerkillään myös nuoria osallistumaan pelituokioon.

Jos olet kiinnostunut kuulemaan lisää pelistä, ota yhteyttä vastaava nuorisokasvattaja Maria Tervahautaan: maria.tervahauta (at) nfg.fi

”MIKSI EN TAPPAISI ITSEÄNI?”

Kirjoitin aikoinani eräällä englannin kurssilla filosofisen esseen, jossa esitin itselleni tarkoituksellisen provosoivan kysymyksen: ”why wouldn’t I kill myself?”. Ajatuksenani oli, että kohdistamalla huomion niihin syihin, joiden vuoksi ihminen valitsee elämän eikä kuolemaa, voidaan vahvistaa omassa kokemusmaailmassa sellaisten seikkojen merkitystä, jotka tekevät elämästä kaikista vastoinkäymisistä ja kärsimyksestä huolimatta niin merkityksellisen ja arvokkaan, että itsemurha ei näyttäydy enää tarkoituksenmukaisena vaihtoehtona. Ironista tässä on se, että nyt vuosia myöhemmin työskentelen Non Fighting Generation ry:n ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen yhteistyönä toteutettavassa hankkeessa, ”Valoa elämään – menetelmien kehittämishanke nuorten itsemurhien ehkäisemiseksi”, jossa nuorten itsetuhoisuutta lähestytään monella tapaa samankaltaisesta näkökulmasta.

Ihmisen holistisuus ja nuoren itsetuhoisuus: kehollisuus, tajunnallisuus, situationaalisuus

Hankkeessa kehitämme itsemurhavaarassa olevien 13–25-vuotiaiden nuorten ja nuorten aikuisten tunnistamis- ja yksilöauttamisen menetelmiä terveydenhuollon ammattilaisille, jotka kohtaavat työssään kohderyhmän nuoria. Menetelmien kehittämistyötä ohjaa holistinen ihmiskäsitys, jossa huomioidaan samanaikaisesti yksilön kehollisuus, tajunnallisuus ja situationaalisuus. Tätä voidaan havainnollistaa konkreettisen esimerkin avulla. Nuoruus on tunnetusti voimakkaiden fysiologisten ja fyysisten murrosten aikaa, jolloin suhde omaan kehollisuuteen muuttuu samalla, kun tietoisuus muiden ihmisten omaan itseensä kohdistamasta huomiosta voimistuu. Tutkimusten valossa kielteinen ruumiinkuva muodostaa tyttöjen itsetuhoisuuden erityispiirteen. Sen taustalla voidaan nähdä nuoren omalle fyysiselle ulkomuodolleen (kehollisuus) antamat epäsuotuisat merkitykset (tajunnallisuus), jotka heijastelevat tavalla tai toisella sitä tapaa, jolla merkitykselliset toiset suhtautuvat häneen (situationaalisuus). Tämänkaltainen ihmisen kokonaisvaltaisuus pitäisi ottaa huomioon niin itsetuhoisuuden tunnistamisessa kuin myös yksilöllisen auttamistyön lähtökohdissa.

Ihmisen kokonaisvaltaisuuden ohella tarkoituskeskeinen lähestymistapamme korostaa myönteistä suhtautumista elämään ja sen arvoon, yleisinhimillistä vapautta ja vastuullisuutta, sekä ihmisen vahvuuksia ja mahdollisuuksia. Tarkoituskeskeisen, kasvatuksellista näkökulmaa korostavan lähestymistavan avulla pyrimme täydentämään ja laajentamaan lääketieteellis-hoidollista viitekehystä kohdentamalla huomion erityisesti sellaisiin nuoriin, joilla ei ole diagnosoitua mielenterveyden häiriötä, mutta jotka kärsivät masennuksen, ahdistuksen tai tarkoituksettomuuden tunteista.

Syyt elää: näkökulma tarkoituskeskeiseen lähestymistapaan

Kasvatuksellisesta näkökulmasta nuorten itsemurhien ehkäisemisessä on mielestäni kaksi tärkeää seikkaa: ensinnäkin se, että (1) itsemurhavaaran tunnistaminen ja ennakointi tapahtuisi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa sekä toisaalta se, että (2) auttamistyössä pyrittäisiin tukemaan yksilön selviytymistä myös tulevaisuuden haasteista. Kliinisessä tutkimuksessa ollaan yleensä kiinnostuneita niistä yleisistä riskitekijöistä, kuten mielenterveysongelmat, aiemmat itsemurhayritykset tai läheisen itsemurha, jotka altistavat ihmisen itsetuhoiselle käyttäytymiselle. Näiden suhteen onkin kertynyt runsaasti asianmukaista tietoa, joka on huomioitu myös itsemurhavaarassa olevien tunnistamis- ja auttamistyössä. Tarkoituksenmukaisempaa olisi kuitenkin pyrkiä ehkäisemään nuorten pahoinvointia ja itsetuhoista oireilua ennen kuin ne kehittyvät vakaviksi mielenterveysongelmiksi tai itsemurhayrityksiksi.

Tutkimuskirjallisuudessa on alettu enenevässä määrin kiinnittämään huomiota myös niihin suojaaviin tekijöihin, jotka ehkäisevät itsetuhoista käyttäytymistä sellaisten yksilöiden kohdalla, joilla on elämässään runsaasti itsemurhalle altistavia riskitekijöitä. Esimerkiksi Marsha M. Linehanin ja kumppaneiden tutkimukset viittaavatkin siihen, että ratkaiseva tekijä toteutuneiden ja toteutumatta jääneiden itsemurhien välillä ei välttämättä ole riskitekijöiden suhteellisessa määrässä – toisin sanoen, kuinka pahoja ongelmia, vastoinkäymisiä tai kärsimyksen aiheita yksilön elämässä on – vaan sellaisten suojaavien tekijöiden puutteessa, joiden olemassaolo edesauttaisi vaikeuksista selviytymistä, niiden kohtaamista ja käsittelyä. Linehan ja kumppanit ovatkin kehittäneet tutkimustensa pohjalta mittariston, ”Reasons for Living Inventory”, jonka avulla voidaan arvioida yksilön itsemurhariskiä kartoittamalla hänen eloonjäämis- ja selviytymisuskomuksiaan eli syitä elää kuolemantoiveista huolimatta. Samankaltaista lähestymistapaa edustaa tarkoituskeskeisen lähestymistavan merkittävin edelläkävijä, Viktor Frankl (1905–1997), joka keskittyi elämäntyössään kysymykseen siitä, miten ihminen voi säilyttää tahtonsa elää myös sellaisissa elämäntilanteissa, jotka ovat täynnä kärsimystä ja joista ei ole näkyvissä ulospääsyä.

Elämää suojelevat ajatukset

Jollain ajanhetkellä yksittäinen ajatus, äkillinen mielenyhtymä, muisto menneisyydestä tai kalpeankin toivon sävyttämä näkymä tulevaisuudesta voivat estää jotakuta surmaamasta itseään. Selviytyäkseen elämästä jokainen tarvitsee ”elämää suojelevia ajatuksia”, sellaisia henkisiä kykyjä, joiden avulla elämän mielekkyyttä, merkitystä ja tarkoitusta voi ruokkia ja ylläpitää myös silloin, kun maailma ympärillä tahtoo nujertaa. Tarkoituksettomuuden oireiden kanssa kamppailevan nuoren kasvatuksellisessa auttamistyössä olisikin syytä vahvistaa tämänkaltaisia elämäntaidollisia ominaisuuksia; niiden avulla nuori voisi kohdata ja käsitellä omassa kehollisuudessaan, psyykkisessä tajunnallisuudessaan ja elämäntilanteessaan ilmeneviä ongelmia ja kärsimyksen aiheita myös tulevaisuudessa riippumatta siitä, mitä elämä tuo tullessaan.