Elossa!

Hengitys. Sisään ja ulos. Olen elossa. Mutta mitä se tarkoittaa? Mitä kaikkea se voi tarkoittaa? Mitkä ovat elämäni tarkoitukset?

Elämä on enemmän kuin fyysistä elossaoloa. Elämää ovat kaikki elävyyden mahdollisuudet meissä. Elävyyttä on se, että tarkoitusten nälkä kurisee suonissa, elämänhalu lepattaa varpaissa ja tulevan odotus naputtaa pöytää sormilla. Elävyyttä on reagoida, asettua suhteeseen ympäröivän maailman, menneisyyden ja tulevan kanssa, hengittää ja tuntea tässä hetkessä.

Luovuus avaa meille mahdollisuuksia oman olemassaolon kokemiseen. Luovuus avautuu jokaiselle eri tavoin. Joku laulaa suihkussa ja joku hakkaa halkoja. Oleellista ei ole niinkään se, mitä tekee, vaan se, mitä ihmisessä itsessään tapahtuu. Luovaksi toiminta muuttuu läsnäolon ja oman ainutkertaisen kokemuksen kautta. Monesti luovan toiminnan tarkoitus liittyy jo läsnäoloon sinänsä. Luon elämääni, elämäni luo minua. Jokaisella henkäyksellä.

Luovassa toiminnassa meissä piilevät mahdollisuudet pääsevät toteutumaan. Aiemmissa työtehtävissäni niin huumekuntoutujien luovan toiminnan ohjaajana kuin lasten ja nuorten taidekasvattajanakin olen saanut kokea, miten taide houkuttelee meistä esiin eheän puolen monesti silloinkin kun elämä on rikkonaista ja keskittyminen haasteellista. Suurin merkitys oman positiivisen puolen tavoittamisella on juuri elämän vaikeimpina aikoina.

Toisinaan elämänhalu on vaimeampi ja näkymät oman elämän merkityksiin sumenevat. Taiteen tekeminen ja kokeminen voivat tällöinkin tarjota tärkeitä elämässä kiinni pitäviä siimoja, joihin voi tarttua myös hädän hetkellä. Taiteen kautta avautuu mahdollisuuksia elävyyden ja elossaolon omakohtaiseen tuntemiseen. Ja mikä muu voisi olla itseään ja elämänsä tarkoituksia etsivälle ihmiselle tärkeämpää kuin kokemus omasta ainutlaatuisesta olemassaolosta? Voisiko elämän tarkoitukseksi tänään riittää, että on jotakin hyvää, mihin mieli ja keho saavat tarttua? Multa, johon upottaa keväiset sormet, hyvä biisi radiossa tai joku, ketä ajatella. Tarkoitus tuo halun olla elävä, tunteva ja reagoiva. Halun nähdä mitä siemenistä kasvaa tai kuulla sen biisin loppuun asti, kastella maata ja ehkä laulaa mukana.

Taiteessa säröt sallitaan ja inhimillisyyden arvo tunnustetaan. Usein juuri ne herättelevät eniten aistejamme ja haastavat meidät asettumaan suhteeseen oman itsemme ja maailman kanssa. Taide ruokkii elävyyttämme, tarjoaa meille aistillisia elämyksiä ja mielen tarttumapintoja. Taide haastaa kokemaan, tekemään ja valitsemaan omalla ainutkertaisella tavalla. Erehtyminen ja vahingot näyttäytyvät mahdollisuutena jonkin uuden synnyttämiseen. Tätä ajatusta vahvistamalla elämän vaikeuksillekin löytyy helpommin merkityksiä.

Elämällä on uudistuva, luova luonne. Lopulta tarkoitus on reitti, jonka elämämme kulkee; merkitysten koreografia, jossa jokainen liike ammentaa sisältönsä siitä, mitä on tapahtunut sitä ennen. Hetken merkitys nousee läsnäolosta ja luottamuksesta tulevaan. Elämän arvo kumpuaa mittakaavasta ja antaa mahdollisuuden olla osana, osallisena, tästä luovasta kierrosta. Meidän osamme on asettua alttiiksi elämälle, laittaa itsemme likoon yhtä lailla suhteessa itseemme kuin ympäröivään maailmaankin. Hengityksellä on vakaat suuntansa: sisään ja ulos.

”MIKSI EN TAPPAISI ITSEÄNI?”

Kirjoitin aikoinani eräällä englannin kurssilla filosofisen esseen, jossa esitin itselleni tarkoituksellisen provosoivan kysymyksen: ”why wouldn’t I kill myself?”. Ajatuksenani oli, että kohdistamalla huomion niihin syihin, joiden vuoksi ihminen valitsee elämän eikä kuolemaa, voidaan vahvistaa omassa kokemusmaailmassa sellaisten seikkojen merkitystä, jotka tekevät elämästä kaikista vastoinkäymisistä ja kärsimyksestä huolimatta niin merkityksellisen ja arvokkaan, että itsemurha ei näyttäydy enää tarkoituksenmukaisena vaihtoehtona. Ironista tässä on se, että nyt vuosia myöhemmin työskentelen Non Fighting Generation ry:n ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen yhteistyönä toteutettavassa hankkeessa, ”Valoa elämään – menetelmien kehittämishanke nuorten itsemurhien ehkäisemiseksi”, jossa nuorten itsetuhoisuutta lähestytään monella tapaa samankaltaisesta näkökulmasta.

Ihmisen holistisuus ja nuoren itsetuhoisuus: kehollisuus, tajunnallisuus, situationaalisuus

Hankkeessa kehitämme itsemurhavaarassa olevien 13–25-vuotiaiden nuorten ja nuorten aikuisten tunnistamis- ja yksilöauttamisen menetelmiä terveydenhuollon ammattilaisille, jotka kohtaavat työssään kohderyhmän nuoria. Menetelmien kehittämistyötä ohjaa holistinen ihmiskäsitys, jossa huomioidaan samanaikaisesti yksilön kehollisuus, tajunnallisuus ja situationaalisuus. Tätä voidaan havainnollistaa konkreettisen esimerkin avulla. Nuoruus on tunnetusti voimakkaiden fysiologisten ja fyysisten murrosten aikaa, jolloin suhde omaan kehollisuuteen muuttuu samalla, kun tietoisuus muiden ihmisten omaan itseensä kohdistamasta huomiosta voimistuu. Tutkimusten valossa kielteinen ruumiinkuva muodostaa tyttöjen itsetuhoisuuden erityispiirteen. Sen taustalla voidaan nähdä nuoren omalle fyysiselle ulkomuodolleen (kehollisuus) antamat epäsuotuisat merkitykset (tajunnallisuus), jotka heijastelevat tavalla tai toisella sitä tapaa, jolla merkitykselliset toiset suhtautuvat häneen (situationaalisuus). Tämänkaltainen ihmisen kokonaisvaltaisuus pitäisi ottaa huomioon niin itsetuhoisuuden tunnistamisessa kuin myös yksilöllisen auttamistyön lähtökohdissa.

Ihmisen kokonaisvaltaisuuden ohella tarkoituskeskeinen lähestymistapamme korostaa myönteistä suhtautumista elämään ja sen arvoon, yleisinhimillistä vapautta ja vastuullisuutta, sekä ihmisen vahvuuksia ja mahdollisuuksia. Tarkoituskeskeisen, kasvatuksellista näkökulmaa korostavan lähestymistavan avulla pyrimme täydentämään ja laajentamaan lääketieteellis-hoidollista viitekehystä kohdentamalla huomion erityisesti sellaisiin nuoriin, joilla ei ole diagnosoitua mielenterveyden häiriötä, mutta jotka kärsivät masennuksen, ahdistuksen tai tarkoituksettomuuden tunteista.

Syyt elää: näkökulma tarkoituskeskeiseen lähestymistapaan

Kasvatuksellisesta näkökulmasta nuorten itsemurhien ehkäisemisessä on mielestäni kaksi tärkeää seikkaa: ensinnäkin se, että (1) itsemurhavaaran tunnistaminen ja ennakointi tapahtuisi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa sekä toisaalta se, että (2) auttamistyössä pyrittäisiin tukemaan yksilön selviytymistä myös tulevaisuuden haasteista. Kliinisessä tutkimuksessa ollaan yleensä kiinnostuneita niistä yleisistä riskitekijöistä, kuten mielenterveysongelmat, aiemmat itsemurhayritykset tai läheisen itsemurha, jotka altistavat ihmisen itsetuhoiselle käyttäytymiselle. Näiden suhteen onkin kertynyt runsaasti asianmukaista tietoa, joka on huomioitu myös itsemurhavaarassa olevien tunnistamis- ja auttamistyössä. Tarkoituksenmukaisempaa olisi kuitenkin pyrkiä ehkäisemään nuorten pahoinvointia ja itsetuhoista oireilua ennen kuin ne kehittyvät vakaviksi mielenterveysongelmiksi tai itsemurhayrityksiksi.

Tutkimuskirjallisuudessa on alettu enenevässä määrin kiinnittämään huomiota myös niihin suojaaviin tekijöihin, jotka ehkäisevät itsetuhoista käyttäytymistä sellaisten yksilöiden kohdalla, joilla on elämässään runsaasti itsemurhalle altistavia riskitekijöitä. Esimerkiksi Marsha M. Linehanin ja kumppaneiden tutkimukset viittaavatkin siihen, että ratkaiseva tekijä toteutuneiden ja toteutumatta jääneiden itsemurhien välillä ei välttämättä ole riskitekijöiden suhteellisessa määrässä – toisin sanoen, kuinka pahoja ongelmia, vastoinkäymisiä tai kärsimyksen aiheita yksilön elämässä on – vaan sellaisten suojaavien tekijöiden puutteessa, joiden olemassaolo edesauttaisi vaikeuksista selviytymistä, niiden kohtaamista ja käsittelyä. Linehan ja kumppanit ovatkin kehittäneet tutkimustensa pohjalta mittariston, ”Reasons for Living Inventory”, jonka avulla voidaan arvioida yksilön itsemurhariskiä kartoittamalla hänen eloonjäämis- ja selviytymisuskomuksiaan eli syitä elää kuolemantoiveista huolimatta. Samankaltaista lähestymistapaa edustaa tarkoituskeskeisen lähestymistavan merkittävin edelläkävijä, Viktor Frankl (1905–1997), joka keskittyi elämäntyössään kysymykseen siitä, miten ihminen voi säilyttää tahtonsa elää myös sellaisissa elämäntilanteissa, jotka ovat täynnä kärsimystä ja joista ei ole näkyvissä ulospääsyä.

Elämää suojelevat ajatukset

Jollain ajanhetkellä yksittäinen ajatus, äkillinen mielenyhtymä, muisto menneisyydestä tai kalpeankin toivon sävyttämä näkymä tulevaisuudesta voivat estää jotakuta surmaamasta itseään. Selviytyäkseen elämästä jokainen tarvitsee ”elämää suojelevia ajatuksia”, sellaisia henkisiä kykyjä, joiden avulla elämän mielekkyyttä, merkitystä ja tarkoitusta voi ruokkia ja ylläpitää myös silloin, kun maailma ympärillä tahtoo nujertaa. Tarkoituksettomuuden oireiden kanssa kamppailevan nuoren kasvatuksellisessa auttamistyössä olisikin syytä vahvistaa tämänkaltaisia elämäntaidollisia ominaisuuksia; niiden avulla nuori voisi kohdata ja käsitellä omassa kehollisuudessaan, psyykkisessä tajunnallisuudessaan ja elämäntilanteessaan ilmeneviä ongelmia ja kärsimyksen aiheita myös tulevaisuudessa riippumatta siitä, mitä elämä tuo tullessaan.