Pettymysten kohtaamisen taito

Elämään sisältyy väistämättä kärsimystä ja vastoinkäymisiä, koska ihmiset ja maailma ovat epätäydellisiä ja keskeneräisiä. Pettymysten kohtaamisen taito onkin keskeinen osa ihmisenä olemista ja hyvän elämän edellytyksiä. Kysymys ei ole siitä, miten välttää pettymyksiä ja vastoinkäymisiä elämässä, vaan miten kykenee vastaamaan niihin silloin, kun ne asettuvat esteiksi hyvän elämän tielle. Kirjoituksessani esitän neljä kohtaa, jotka ovat mielestäni olennaisia pettymysten kohtaamisessa ja käsittelemisessä.

Tunnusta pettymys ja vastoinkäyminen todeksi

Kokemuksen todeksi tunnustaminen ja sen hyväksyminen, että asiat eivät ole niin kuin toivoisi niiden olevan, on ensimmäinen askel tilanteen muuttamiseksi. Pettymykseen tai vastoinkäymiseen liittyvien tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen voi itsessään rauhoittaa mieltä ja luoda selkeyttävää ymmärrystä käsillä olevaan tilanteeseen. Todeksi tunnustamisen vastakohtana on vaikeiden tunteiden, kuten pettymyksen ja surun kieltäminen ja torjuminen tai niiden täydellinen ohittaminen, välinpitämättömyys – sen kieltäminen, että ikävällä tapahtumalla olisi ollut itselle mitään merkitystä. Torjunta ja kieltäminen voi ilmetä monilla tavoilla, esimerkiksi asian todellisuuden hämärtävillä selittelyillä tai vaikeita tunteita lamauttavalla ja turruttavalla toiminnalla, kuten päihteidenkäytöllä. Kieltäessään ja torjuessaan pettymyksen todellisuuden, ihminen sulkee yhteyden sekä syvimpään itseensä että ympäröivän maailman tapahtumiin, kun taas tunnustaessaan ja hyväksyessään pettymyksen, ihminen on yhteydessä siihen, mitä hän tuntee ja kokee säilyttäen samalla yhteyden ulkoiseen todellisuuteen.

Älä jää yksin märehtimään, vaan hakeudu ystävien ja läheisten seuraan

Epätäydellisyys ja keskeneräisyys, virheiden tekeminen ja epäonnistuminen ovat osa elämää – ne ovat jotakin, mikä yhdistää meitä kaikkia ihmisinä. Toisin sanoen surut ja murheet ovat asioita, joita kaikki joutuvat käymään lävitse tavalla tai toisella; ne ovat osa yhteistä ihmisyyttämme. Hädän hetkellä ihminen saattaa kuitenkin ajatella, että hän on täysin yksin ja ainoana maailmassa kokemassa jotakin, mitä kukaan muu ei ole koskaan kokenut eikä voisi ymmärtää. Itseensä käpertyminen ja eristäytyminen ovat varsin yleisiä, mutta haitallisia tapoja reagoida pettymyksiin ja vastoinkäymisiin. Tällöin ihminen saattaa kokea, että hänessä on jotakin hävettävää ja että hän on täysin kelvoton ja arvoton olemaan toisten seurassa. Jos ihminen jää yksin tällaisten ajatusten kanssa, vakuuttamaan itse itselleen, kuinka mitätön ja surkea olento hän on, niin tilanne kärjistyy entistäkin pahemmaksi. Murehtiminen sysää ihmisen epätoivoiseen noidankehään, josta on vaikea löytää ulos.

Pohdi ja kokeile vaihtoehtoisia tapoja toimia

Vasta kun ihminen on tunnustanut itselleen, että on pettynyt, surullinen, vihainen tai katkera jonkin asian suhteen, hän voi tehdä tietoisen valinnan, miten tahtoo toimia. Se, miten päättää toimia, muuttaa sekä ihmistä itseään että maailmaa hänen ympärillään. Kysymys voi olla hetkellisen tunnetilan muutoksesta, kun esimerkiksi vaikean päivän jälkeen teet iltasella rentouttavan kävelylenkin ystäväsi tai kumppanisi kanssa. Kysymys voi olla jonkin maailmassa olevan yksityiskohdan muutoksesta, kun esimerkiksi päätät hankkia itsellesi pelikiellon internetpelaamiseen ja korttipelaamiseen, jotta voisit säädellä sillä tavoin omaa peliongelmaasi. Kysymys voi olla myös koko elämän suunnan muutoksesta, kun esimerkiksi lopetat pitkäaikaisen parisuhteen tai hakeudut töihin uusiin tehtäviin.

Toiminnan ja valintojen kautta avautuu aina uusia ja erilaisia mahdollisuuksia, jotka laajentavat tai supistavat aiemmin tuntemaamme maailmaa. Samalla me kasvamme tai kuihdumme. Toiminta ohjaa muutoksen ja kokemisen suuntaa, mutta useimmiten se on kuitenkin kokemusta ylläpitävää, jolloin jokin meissä tai maailmassa jo olemassa oleva entisestään voimistuu ja vahvistuu. Kysymys on siis vakiintuneista toimintatavoista, joiden muuttaminen on äärimmäisen hidasta ja vaikeaa; reagoimme pettymyksiin ja vastoinkäymisiin usein kaavamaisilla tavoilla. Uusien toimintatapojen kokeileminen ja sisäistäminen vaati kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä. Joka hetki me teemme kuitenkin valintoja sen suhteen, miten toimimme, ja joka hetki me muutamme itseämme ja maailmaa – tahdoimme sitä tai emme.

Löydä pettymyksille ja vastoinkäymisille merkitys osana laajempaa kokonaisuutta

Suurillakin pettymyksillä ja vastoinkäymisillä on usein kääntöpuolensa, joka voi kirkastua vasta pitkänajan kuluessa. Jokin opiskelupaikka on mennyt ohi suun, mutta sen myötä oletkin päättänyt hakea jonnekin toisaalle, joka on osoittautunut juuri oikeaksi paikaksi sinulle. Tai et olisi ehkä koskaan tavannut nykyistä elämänkumppaniasi, jos olisit lähtenyt vaihtoon ulkomaille kymmenen vuotta sitten, koska tapasitte aivan sattumalta juuri sinä syksynä. Elämältä pohjan murentavilta tuntuneet pettymykset ja vastoinkäymiset asettuvat ajan kuluessa usein kuin itsestään laajempiin kehyksiin muodostaen vaivihkaa vivahteikkaan episodin ihmisen elämäntarinaan.

Huomattavasti hankalampaa on löytää ja hyväksyä vaihtoehtoisia tulkintoja ja merkityksiä pettymyksille ja vastoinkäymisille silloin, kun ne ovat vielä käsillä ja käsittelemättä. Ystävät ja läheiset, jotka pyrkivät neuvottomina lohduttamaan, saattavat esimerkiksi tahattomasti vähätellä ja mitätöidä toisen vaikeaa erokokemusta toteamalla, että ”onhan sinulla silti ystäviä, vaikka poika-/tyttöystävä jättikin”. Tai: ”ainakin sinä olet seurustellut, kun taas minulla ei ole koskaan ollut ketään”. Sen tiedostaminen, että elämässä on paljon hyvää senhetkisistä kärsimyksen aiheista huolimatta, voi parhaimmillaan auttaa asettamaan pettymykset oikeisiin mittasuhteisiin. Tämän prosessin olisi kuitenkin tärkeää tapahtua ihmisen henkilökohtaisen oivalluksen ja kokemuksen kautta.

Pettymysten hetkellä voi olla hyväksi hellittää otettaan siltä elämänalueelta, jota vastoinkäyminen koskettaa ja suuntautua sen sijaan sellaisille elämänalueille, jotka ovat jääneet viimeaikoina vähemmälle huomiolle. Suuntautuminen itsensä ulkopuolelle läheisten ihmisten ja mielekkään toiminnan äärelle, jotka antavat voimaa ja luovat merkitystä elämään, voivat edesauttaa myös perspektiivin löytämistä omien ongelmien ja vastoinkäymisten suhteen. Ihminen, joka havaitsee, että hänellä on elämässään monia hyviä asioita, joista hän voi olla kiitollinen, saattaa tulla myös ajatelleeksi, että nykyiset pettymykset ovat varsin pientä verrattuna kaikkeen siihen hyvää, mitä hän voi elämästään löytää.

Kaiken edellä sanotun pohjalta ajattelen, että hyvän elämän kannalta olisi kaikkein tärkeintä muodostaa sellaisia kestäviä ja vastavuoroisia ihmissuhteita, joissa voi avoimesti olla heikko ja epätäydellinen, sekä kokea silti olevansa hyväksytty sellaisena kuin on – myös niinä hetkinä, kun hätä on kaikkein suurin. Ystävät ja läheiset, jotka osoittavat myötätuntoa ja ymmärrystä toisen ihmisen huolia ja kärsimyksen aiheita kohtaan, voivat omalla esimerkillään auttaa ihmistä suhtautumaan samankaltaisella hyväksynnällä ja ymmärryksellä myös omaa itseänsä ja epätäydellisyyttään kohtaan. Tämän myötä ihmisen on helpompaa asettaa myös itsensä syrjään ja osoittaa samankaltaista myötätuntoa omille ystävilleen ja läheisilleen aina tarpeen tullen.

”MIKSI EN TAPPAISI ITSEÄNI?”

Kirjoitin aikoinani eräällä englannin kurssilla filosofisen esseen, jossa esitin itselleni tarkoituksellisen provosoivan kysymyksen: ”why wouldn’t I kill myself?”. Ajatuksenani oli, että kohdistamalla huomion niihin syihin, joiden vuoksi ihminen valitsee elämän eikä kuolemaa, voidaan vahvistaa omassa kokemusmaailmassa sellaisten seikkojen merkitystä, jotka tekevät elämästä kaikista vastoinkäymisistä ja kärsimyksestä huolimatta niin merkityksellisen ja arvokkaan, että itsemurha ei näyttäydy enää tarkoituksenmukaisena vaihtoehtona. Ironista tässä on se, että nyt vuosia myöhemmin työskentelen Non Fighting Generation ry:n ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen yhteistyönä toteutettavassa hankkeessa, ”Valoa elämään – menetelmien kehittämishanke nuorten itsemurhien ehkäisemiseksi”, jossa nuorten itsetuhoisuutta lähestytään monella tapaa samankaltaisesta näkökulmasta.

Ihmisen holistisuus ja nuoren itsetuhoisuus: kehollisuus, tajunnallisuus, situationaalisuus

Hankkeessa kehitämme itsemurhavaarassa olevien 13–25-vuotiaiden nuorten ja nuorten aikuisten tunnistamis- ja yksilöauttamisen menetelmiä terveydenhuollon ammattilaisille, jotka kohtaavat työssään kohderyhmän nuoria. Menetelmien kehittämistyötä ohjaa holistinen ihmiskäsitys, jossa huomioidaan samanaikaisesti yksilön kehollisuus, tajunnallisuus ja situationaalisuus. Tätä voidaan havainnollistaa konkreettisen esimerkin avulla. Nuoruus on tunnetusti voimakkaiden fysiologisten ja fyysisten murrosten aikaa, jolloin suhde omaan kehollisuuteen muuttuu samalla, kun tietoisuus muiden ihmisten omaan itseensä kohdistamasta huomiosta voimistuu. Tutkimusten valossa kielteinen ruumiinkuva muodostaa tyttöjen itsetuhoisuuden erityispiirteen. Sen taustalla voidaan nähdä nuoren omalle fyysiselle ulkomuodolleen (kehollisuus) antamat epäsuotuisat merkitykset (tajunnallisuus), jotka heijastelevat tavalla tai toisella sitä tapaa, jolla merkitykselliset toiset suhtautuvat häneen (situationaalisuus). Tämänkaltainen ihmisen kokonaisvaltaisuus pitäisi ottaa huomioon niin itsetuhoisuuden tunnistamisessa kuin myös yksilöllisen auttamistyön lähtökohdissa.

Ihmisen kokonaisvaltaisuuden ohella tarkoituskeskeinen lähestymistapamme korostaa myönteistä suhtautumista elämään ja sen arvoon, yleisinhimillistä vapautta ja vastuullisuutta, sekä ihmisen vahvuuksia ja mahdollisuuksia. Tarkoituskeskeisen, kasvatuksellista näkökulmaa korostavan lähestymistavan avulla pyrimme täydentämään ja laajentamaan lääketieteellis-hoidollista viitekehystä kohdentamalla huomion erityisesti sellaisiin nuoriin, joilla ei ole diagnosoitua mielenterveyden häiriötä, mutta jotka kärsivät masennuksen, ahdistuksen tai tarkoituksettomuuden tunteista.

Syyt elää: näkökulma tarkoituskeskeiseen lähestymistapaan

Kasvatuksellisesta näkökulmasta nuorten itsemurhien ehkäisemisessä on mielestäni kaksi tärkeää seikkaa: ensinnäkin se, että (1) itsemurhavaaran tunnistaminen ja ennakointi tapahtuisi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa sekä toisaalta se, että (2) auttamistyössä pyrittäisiin tukemaan yksilön selviytymistä myös tulevaisuuden haasteista. Kliinisessä tutkimuksessa ollaan yleensä kiinnostuneita niistä yleisistä riskitekijöistä, kuten mielenterveysongelmat, aiemmat itsemurhayritykset tai läheisen itsemurha, jotka altistavat ihmisen itsetuhoiselle käyttäytymiselle. Näiden suhteen onkin kertynyt runsaasti asianmukaista tietoa, joka on huomioitu myös itsemurhavaarassa olevien tunnistamis- ja auttamistyössä. Tarkoituksenmukaisempaa olisi kuitenkin pyrkiä ehkäisemään nuorten pahoinvointia ja itsetuhoista oireilua ennen kuin ne kehittyvät vakaviksi mielenterveysongelmiksi tai itsemurhayrityksiksi.

Tutkimuskirjallisuudessa on alettu enenevässä määrin kiinnittämään huomiota myös niihin suojaaviin tekijöihin, jotka ehkäisevät itsetuhoista käyttäytymistä sellaisten yksilöiden kohdalla, joilla on elämässään runsaasti itsemurhalle altistavia riskitekijöitä. Esimerkiksi Marsha M. Linehanin ja kumppaneiden tutkimukset viittaavatkin siihen, että ratkaiseva tekijä toteutuneiden ja toteutumatta jääneiden itsemurhien välillä ei välttämättä ole riskitekijöiden suhteellisessa määrässä – toisin sanoen, kuinka pahoja ongelmia, vastoinkäymisiä tai kärsimyksen aiheita yksilön elämässä on – vaan sellaisten suojaavien tekijöiden puutteessa, joiden olemassaolo edesauttaisi vaikeuksista selviytymistä, niiden kohtaamista ja käsittelyä. Linehan ja kumppanit ovatkin kehittäneet tutkimustensa pohjalta mittariston, ”Reasons for Living Inventory”, jonka avulla voidaan arvioida yksilön itsemurhariskiä kartoittamalla hänen eloonjäämis- ja selviytymisuskomuksiaan eli syitä elää kuolemantoiveista huolimatta. Samankaltaista lähestymistapaa edustaa tarkoituskeskeisen lähestymistavan merkittävin edelläkävijä, Viktor Frankl (1905–1997), joka keskittyi elämäntyössään kysymykseen siitä, miten ihminen voi säilyttää tahtonsa elää myös sellaisissa elämäntilanteissa, jotka ovat täynnä kärsimystä ja joista ei ole näkyvissä ulospääsyä.

Elämää suojelevat ajatukset

Jollain ajanhetkellä yksittäinen ajatus, äkillinen mielenyhtymä, muisto menneisyydestä tai kalpeankin toivon sävyttämä näkymä tulevaisuudesta voivat estää jotakuta surmaamasta itseään. Selviytyäkseen elämästä jokainen tarvitsee ”elämää suojelevia ajatuksia”, sellaisia henkisiä kykyjä, joiden avulla elämän mielekkyyttä, merkitystä ja tarkoitusta voi ruokkia ja ylläpitää myös silloin, kun maailma ympärillä tahtoo nujertaa. Tarkoituksettomuuden oireiden kanssa kamppailevan nuoren kasvatuksellisessa auttamistyössä olisikin syytä vahvistaa tämänkaltaisia elämäntaidollisia ominaisuuksia; niiden avulla nuori voisi kohdata ja käsitellä omassa kehollisuudessaan, psyykkisessä tajunnallisuudessaan ja elämäntilanteessaan ilmeneviä ongelmia ja kärsimyksen aiheita myös tulevaisuudessa riippumatta siitä, mitä elämä tuo tullessaan.