Hymy

(Kuva: Open Clipart Library)

Jaan kanssasi NFG-kasvattajaurani alusta tapauksen, joka on jättänyt minuun lähtemättömän positiivisen jäljen. Kokemus on viitoittanut nuorten kohtaamista ja keskusteluryhmien ohjaajana toimimistani, ja toivon että se herättää ajatuksia myös sinussa.

Keskusteluryhmän alkutapaamiseen tuli yläkouluikäisiä nuoria. Otin nuoret vastaan ovella hymyillen ja kätellen. Sen jälkeen he tulivat yksitellen luokseni kahdenkeskiseen keskusteluun. Yksi nuorista kommentoi minulle yhtäkkiä ollessaan lähdössä tapaamisesta: ”Olipa mukava, kun sä otit meidät hymyillen vastaan.” Hämmennyin. Hymyilyni ei ollut mikään ennalta suunniteltu kasvatusteko, vaan luonnollinen tapani kohdata uusia ihmisiä. Tapaus jäi vaivaamaan mieltäni ja herätti minussa kysymyksiä. Tiesin, että nuori oli ollut useiden auttamistoimenpiteiden kohteena jo pidemmän aikaa. Aloin miettiä, miten aikuiset auttajat ovat hänet yleensä kohdanneet, kun normaali iloinen vastaanotto ja hymyileminen herättivät nuoren huomion niin vahvasti, että hän kommentoi sitä ääneen. Seuraavalla tapaamiskerralla sain muun keskustelun yhteydessä valaistusta asiaan. Samainen nuori kertoi, että auttajilla on yleensä hänestä vankat ennakkokäsitykset muilta aikuisilta kuulemansa perusteella ja hänen ”sairauskertomustaan” lukemalla. Aikuiset suhtautuvat häneen levottomana häirikkönä, vaikka eivät ole tavanneet häntä aiemmin, saati tutustuneet häneen.

Kohtaamisissa ollaan sanojen lisäksi vahvasti läsnä eleillä, ilmeillä, puhetyyleillä, katsekontaktilla ja muulla sanattomalla viestinnällä, joka paljastaa nuorelle paljon aikuisen suhtautumisesta. Jos aikuinen asennoituu nuoreen negatiivisesti, tämä näkyy tahtomattakin nuorelle heti kohtaamisen ensi hetkistä lähtien. Negatiivinen suhtautuminen herättää ja ruokkii negatiivisuutta myös nuoressa. Tällaiselta pohjalta luottamukselliseen kohtaamiseen ja sitä kautta positiivisiin kasvatusvaikutuksiin on vaikeaa päästä.

Ennakkoluuloton, kunnioittava ja lämmin suhtautuminen mahdollisti onnistuneen kasvatuksellisen kohtaamisen kyseisen nuoren kanssa: Nuori uskalsi keskustella avoimesti ryhmässä vaikeistakin asioista, joista ei ollut omien sanojensa mukaan kenenkään muun aikuisen kanssa aikaisemmin puhunut ja rohkeni pohtia ääneen elämäänsä sekä tulevaisuutensa suuntaa. Hän myös tuli ennen erään ryhmäkerran alkua keskustelemaan kanssani kahden kesken mieltään painavasta asiasta, minkä koen erittäin suureksi luottamuksen osoitukseksi lyhyen tuntemisen jälkeen. Ryhmän lopuksi nuori kommentoi, että ”ryhmä on ollut tosi hyvä, kun siellä ei ole opetettu mitään, vaan laitettu ajattelemaan itse”. Tämä lämmittää sydäntäni edelleen suuresti: juuri näinhän sen pitää ollakin. Nuori oli saanut ryhmästä sen mitä tarkoitukseni oli osallistujille tarjota: saada heidät pohtimaan ja oivaltamaan asioita itse omasta elämästään.

Tapaus muistuttaa avoimen suhtautumisen tärkeydestä ja kyvystä kohdata toinen ennakkoluulottomasti. Jos olisin ottanut nuoret vastaan ”nämä ovat näitä ongelmanuoria, jotka eivät tästä muuksi muutu” -asenteella, ryhmän anti nuorille ja kasvatukselliset vaikutukset olisivat jääneet olemattomiksi. Olenkin tehnyt päätöksen, etten halua kuulla muilta aikuisilta ennen ryhmän alkamista nuorten tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, vaan jätän kertomisen mahdollisuuden nuorille itselleen. Haluan lähteä ryhmään avoimin mielin: tutustua jokaiseen nuoreen siinä hetkessä ja keskustella hänen kanssaan ilman valmiita oletuksia.

Ystävällisyys ja kunnioittava käytös voivat herättää yllättävänkin suuren positiivisen ketjureaktion sellaisessa nuoressa, joka on tottunut saamaan aikuisten taholta negatiivisin ennakkoasentein varautunutta kohtelua. Nuoresta saattaa positiivisen kohtaamiskokemuksen seurauksena näyttäytyä aivan uusia myönteisiä piirteitä, taitoja ja mahdollisuuksia. Kasvattajan tehtävä on houkutella ne esiin ja tukea niitä parhaansa mukaan. Nuoren elämän suunnan muuttumiseen voi riittää yksikin nuoren potentiaaliin ja muutoksen mahdollisuuteen uskova aikuinen. Se voit olla sinä.

Hymyillään kun kohdataan!

Kuka nyrkkiä heiluttaa?

Väkivaltaa ilmiönä lähestytään usein uhrin auttamisen ja tekijän rankaisemisen näkökulmasta. Väkivaltaisten tekojen yhteydessä keskitymme yleensä väkivallan tekijän saattamiseen vastuuseen teostaan ja uhrin auttamiseen. Ajattelemme helposti väkivallasta puhuessamme, että väkivallan tekijä on luonnostaan paha, paatunut, tunteeton rikollinen. Pidämme asetelmaa tekijän ja uhrin välillä selvänä.

Todellisuudessa näin ei kuitenkaan ole. Väkivalta termin merkitysalue ei ole selkeä ja helposti rajattu, vaan se voi viitata hyvin monenlaisiin erilaisiin tekoihin ja toiminnan tapoihin. Laajasti ajateltuna väkivalta käsittää fyysisen ja psyykkisen ja sosiaalisen väkivallan, joka voi kohdistua joko muihin tai itseen. Väkivallan tekijät eivät aina itse ajattele käyttäytyvänsä väkivaltaisesti.

Laajasti ymmärrettynä väkivallan tekeminen voi olla mitä tahansa satuttamista. Tästä näkökulmasta olemme kaikki väkivallan tekijöitä. Väkivaltaisesti oireilevan ihmisen kohtaamista voimme harjoitella kohtaamalla itsemme ja omat komeroissa pölyttyvät luurankomme. Seuraavan kerran kun saamme itsemme kiinni huutamisesta ja räyhäämisestä, tai kun venytämme kiireistä päivää illasta yöunien kustannuksella, voisimme istua alas ja kysyä itseltämme, toimimmeko arvojemme mukaisesti, rakastavasti ja arvostavasti sekä muita että itseämme kohtaan.

Nuorten parissa tappelun ja kiusaamisen kulttuuri on arkipäivää, ja kasvattaja törmää usein kysymykseen ”ai oliko se väkivaltaa?”. Väkivalta piiloutuu pieninä tekoina meidän jokaisen arkiseen elämään. Nuorten parissa väkivalta verhoutuu erilaisten motiivien ja selitysten taakse. ”Se ansaitsi sen”, ”se yllytti” tai ”se löi ensin”. Nuorten keskusteluissa tehdyille väkivallanteoille löytyy yleensä aina perustelut. Tehtyjä tekoja ei välttämättä mielletä kokonaisuudessaan väkivaltaiseksi käyttäytymiseksi, vaan yksittäisiksi, oikeutetuiksi ja perustelluiksi teoiksi. Väkivalta voi olla myös negatiivisten tunteiden purkautumista tavalla, jota nuori itsekään ei pidä rakentavana. Usein tällaisen toiminnan perusteluksi esitetään äärimmäistä, hallitsemattomaan käyttäytymiseen johtavaa tunnetilaa: ”mulla pimenee päässä ja mä vaan sekoon”. Nuoren voi olla vaikea esimerkiksi muotoilla omia turhautumisen tai pettymyksen tunteitaan sanoiksi, jolloin tunteet voivat purkautua aggressiivisena käyttäytymisenä.

Väkivallan tekijä ei kuitenkaan koskaan pääse tekoineen kuin koira veräjästä. Usein ihmisen ulkoinen käyttäytyminen heijastelee suhtautumista itseen. Näin ollen toisia epäkunnioittavasti ja huonosti kohtelevalla harvoin on kovin kunnioittavaa ja arvostavaa kuvaa itsestäänkään. Oli negatiivinen suhtautuminen itseen sitten tiedostettua tai ei, se yhtäkaikki vaikuttaa väkivallan tekijän olemisen ja toiminnan taustalla. Mitä syvemmällä väkivaltaisten toimintatapojensa suossa ihminen on, sitä onnettomampi hän todennäköisesti on. Pahimmillaan väkivallasta saattaa tulla isäntä, ja ihmisestä renki, jolloin ihminen joutuu pelkäämään itseään, omia tunteitaan ja reaktioitaan. Tilanne on erityisen surullinen, kun kysymys on nuoresta ihmisestä. Väkivallan tekijä tarvitsee myös apua!

Aikuisina ja kasvattajina meidän tehtävämme on kulkea edellä ja näyttää tietä kohti rakentavia, jokaisen ihmisarvoa kunnioittavia toimintatapoja. On tärkeää, että annamme vastuullamme oleville nuorille ja lapsille tilaa ja apua omien tunteidensa tunnistamiseen ja rakentavaan läpikäymiseen tasa-arvoisessa keskusteluyhteydessä aikuisen kanssa. Tiellä kohti väkivallattomampaa maailmaa meidän kaikkien täytyy kantaa kortemme kekoon, ja olla hereillä oman toimintamme suhteen. Tunnistammeko omat arvomme ja tunteemme; toimimmeko niiden mukaisesti?

Näitä kysymyksiä kannattaa erityisesti pysähtyä pohtimaan kansainvälisenä väkivallattomuuden päivänä 2.10.

Vastaavat nuorisokasvattajat Susanna Tuomainen, Tarja Ikonen ja Maria Tervahauta, sekä harjoittelija Aila Äijö