Kasvatus arvoihin – arvoa kasvatukseen

NFG:n kasvatusblogi


Jätä kommentti

Onnellisuuden anatomiaa

Elämme aikaa, jolloin ihminen tuntuu tyystin kadottaneen alkuperäisen yhteyden luontoon ja itseensä. Luonto nähdään ensisijaisesti taloudellisena resurssina ja yhteyttä omiin tunteisiin ja kehoon opetellaan monenlaisten kurssien ja elämäntapaoppaiden avulla. Elämä saattaa tuntua tarkoituksettomalta ja tyhjältä.

Elämän kokeminen tarkoituksellisena lieneekin yksi onnellisen elämän peruspilareista. Tarkoitukselliseen elämään sisältyvät olennaisesti myös omien arvojen tunnistaminen ja pyrkimys elää niiden mukaisesti. Tällöin on hyvä pysähtyä miettimään sitä, mikä juuri minun elämästäni tekee mielekkään? Mistä saan iloa ja sisältöä elämääni? Mitkä ovat arvojeni mukaisia haaveita, unelmia, tavoitteita? Miten haluan olla suhteessa luontoon, itseeni ja muihin ihmisiin? Voisinko olla myös itselleni hieman armollisempi?

Median kautta meille syötetään jatkuvasti mielikuvia täydellisestä elämästä, jossa onnellisuuskuva näyttäytyy hyvin usein pinnallisena ja materialistisena. Tällainen kuva onnellisuudesta on kuitenkin täydellinen illuusio, kuvajainen. Onnellisen elämän ainekset löytyvät paljon syvemmältä.

Tutkimusten mukaan toisten hyväksi toimiminen lisää merkittävästi onnellisuutta. Tämä ei tarkoita välttämättä konkreettista hyväntekeväisyystoimintaa. Toisten hyväksi voi toimia myös ”ihan arkisesti”, muun muassa olemalla ystävällinen ja muut huomioiva. Itsekäs ja muista piittaamaton käytös ei voi lisätä onnellisuutta.

Meillä on yhteiskunnassa vallalla hyvin ongelmakeskeinen ajattelutapa. Tarpeisiin etsitään helposti ajan hengen mukaisesti nopeaa tyydytystä ja välittömiä ratkaisuja. Jopa luonnolliset tunteet saatetaan helposti nähdä ongelmana, joita pitäisi kyetä aktiivisesti kontrolloimaan ja hallitsemaan. Luonnollisesti elämään mahtuu myös ikäviä ja huonoja kokemuksia, eikä onnellinen elämä tarkoita suinkaan täysin ongelmatonta elämää. Se, miten näihin suhtautuu, on avainasemassa. Voisi kai puhua jonkinlaisesta elämänasenteesta; halusta ja kyvystä katsoa optimistisesti eteenpäin, vaikeuksistakin huolimatta. Kielteisesti ajattelemalla tulee rakentaneeksi huomaamattaan vain esteitä omalle onnellisuudelleen: en pysty, en kykene, en osaa, ei tästä mitään tule.

Onnellisuus näyttäytyy meille kaikille eri tavoin. Tärkeää on kuitenkin kaiken keskellä yrittää ruokkia positiivisia ajatuksia itsestä ja muista. Asioita voi pysähtyä myös joskus miettimään sen kautta mitä meillä jo on, sen sijaan, että murehdittaisiin sitä mitä meiltä vielä puuttuu. Tyytyväisyyttä, tasapainoa – niistä kai onnellisuus loppujen lopuksi pitkälti koostuu.

Tätä kirjoitusta päättäessäni viikonloppu on taas ovella. Tilaan vielä nopeasti ennen töistä lähtöäni junaliput ja mietin tulevaa matkaa kotipaikkakunnalleni. On mukava taas nähdä tuttavia ja läheisiä. Tunnen itseni onnelliseksi.

Mukavaa syksyä kaikille!


Jätä kommentti

Sanojen merkitys

Kauan odotettu kummin vierailu saapuu. Pieni poika kurkkii ikkunasta malttamattomana ja toivoo kovasti kummin jo saapuvan. Viimein ovikello soi ja ovi avataan. Äiti ja kummi halaavat, isä kättelee ja kummi ojentaa kätensä myös poikaa kohti. Poika luo kuitenkin katseensa maahan ja piiloutuu isän selän taakse. Äiti naurahtaa hermostuneesti sanoen: ”Tuo meidän Matti on hiukan ujo. Kyllä se siitä.”

Äidin reaktiosta Matti päättelee, että ujous on jotain huonoa, näin ei nähtävästi saisi käyttäytyä. Poika ei kuitenkaan tiedä, miten muuten hän voisi olla tässä tilanteessa. Kummi on tuttu, mutta kuitenkin viime vierailusta on aikaa. Pojan mielessä pyörii ajatus: ”Minä olen huono, kun en edes uskalla kättäpäivää sanoa”.

Jollain tasolla me kaikki taidamme olla jossain tilanteissa ujoja, arastelemme tilanteen uutuutta, tunnemme olomme epävarmaksi. Eräs tuttavani kertoi kuinka hän kantoi ujouden taakkaa läpi lapsuuden ja nuoruuden. Tämä nuori oli saanut osakseen patisteluja, kuinka tulisi toimia ja unohtaa se, että on ujo niin vanhempiensa kuin opettajiensakin johdosta. Joku opettaja oli jopa ihmetellyt, miten nuori voisi toimia valitsemallaan alalla, kun oli niin ujo.

Tärkeäksi virstan pylvääksi osoittautuivat radiosta kuuluneet sanat: ”Ujolla ihmisellä on kyky kuunnella tarkasti muita ihmisiä ja aistia heidän olotilaansa.” Tämä lause muutti tuolloin reilun parikymppisen nuoren suhtautumisen itseensä. Ujous ei olekaan pelkästään pahaa, vaan se mahdollistaa jotain hyvää ihmissuhteissa. ”Minussahan on jotain hyvää! Vieläpä jotain sellaista mitä arvostan muissa ihmisissä.” Tämä nuori toimii nyt valitsemallaan alalla ja nauttii työstään muiden ihmisten parissa. Itse näen hänet rohkeana ihmisenä, joka uskaltaa kohdata toisen ihmisen ja kuunnella häntä. Mutta tuolloin nuoruudessa alan vaihto oli yhdestä radiosta kuuluneesta lauseesta kiinni.

Meillä aikuisilla on valtavan suuri valta lapsen ja nuoren näkemykseen itsestään. Meidän tuleekin käyttää tuota valtaa hyvin harkiten, tukien lapsen ja nuoren kasvua. Huomaammeko vain sen meitä häiritsevän käyttäytymisen vai osaammeko löytää myös käyttäytymisen hyvät puolet? Uskallammeko katsoa lasta avoimin silmin ja nähdä hänen mahdollisuutensa? Kuten jokaisella lantilla, niin myös käyttäytymisellä on aina kaksi puolta. On meidän tehtävämme huoltajina, kasvattajina näyttää lapselle ja nuorelle myös se positiivisempi puoli ainaisen lannistamisen sijaan.


Jätä kommentti

Kesäloma tulee, oletko valmis?

Näin kesälomien lähestyessä ihmiset hiovat kiireesti viime hetken lomasuunnitelmia. Aikakausilehdet ovat tarttuneet taas tilaisuuteen ja mainostavat kilvan elämyksiä loman varalle. Pitää kokea ja nähdä. Kesä on lyhyt, toimi heti!

Kuulin junassa viime viikolla kahden perheenäidin välisen keskustelun siitä, kuinka ”viime kesänä ei oikein ehditty käymään missään muualla kuin mummolassa.” Vedettiin henkeä ja puhistiin, pyöriteltiin päätä. Aiottiin skarpata. Tuli tunne, että tuo kesäloma oli mennyt kerta kaikkiaan pieleen – huono suoritus.

Suorituskeskeisyys leimaa meidän aikaamme. Ja pahasti. Suorittaminen ei rajoitu ainoastaan työhön, vaan se ulottuu myös ihmisten vapaa-aikaan ja harrastuksiin. Mietin tuolloin itsekseni, että milloin lomailustakin tuli suorittamista.

Onhan toki selvää, että lomalla halutaan kokea paljon mukavia asioita, ja on hienoa, että halutaan kokea ja jakaa näitä asioita yhdessä – oli kysymys sitten perheestä tai ystävistä. Suomen kesä on lyhyt ja näiden kokemusten myötä jaksetaan toivottavasti taas pitkään kesän jälkeenkin. Mikäli lomasta tulee aikataulutettu suoritus, saattaa käydä kuitenkin ihan päinvastoin. Loman jälkeen voi tuntea olevansa kaikkea muuta kuin rentoutunut. Pahimmillaan voi tuntua siltä, että tarvitsisi loman toipuakseen edellisestä.

Monesti vanhemmat haluavat tarjota lapsilleen kesällä paljon ohjelmaa. Pelätään, että lapsi tylsistyy jos ei ole koko ajan jotakin kivaa tekemistä. Jospa koulussa sitten syksyllä kerrotaankin, että ”oli ihan mälsää”. En olisi tästä kovinkaan huolissani. Lapsilla on kyllä mielikuvitusta ja luovuutta ihan riittävästi keksiä puuhaa välillä itsekin. Jos ei ole, niin tähän olisi vanhempien syytä kannustaa ja rohkaista. Oma-aloitteellisuus, luovuus ja kekseliäisyys kun ovat hyviä ja arvokkaita ominaisuuksia kesän jälkeisenkin elämän varalle.

Myös lapset voivat kokea ohjelmantäytteisen kesän uuvuttavana. Olen työssäni usein kuullut lasten ja nuorten kertovan kesän mieleenpainuvimpina kokemuksina juuri ne pienet hetket, jotka saattavat kuulostaa aikuiseen korvaan ”arkisen tavallisilta”. Tällöin on kerrottu vaikkapa hauesta, joka saatiin ukin kanssa yhteisellä kalastusreissulla, tai muisteltu telttaretkeä takapihalla, jonne äiti oli laittanut eväät mukaan. Ei tähän tarvittu sen kummempia elämysmatkoja. Tärkeää on ollut se, että on saatu viettää yhteistä aikaa perheen kanssa.

Nautitaan siis kesästä ja yhdessäolosta ilman turhia suorituspaineita ja ahdistavia suunnitelmia. Käydään uimassa, grillataan, loikoillaan riippukeinussa kirjan kanssa ja syödään mansikoita. Eikö tällainen ”tavallisuus” kuulostakin loppujen lopuksi ihan mukavalta?

Oikein hyvää ja rentouttavaa kesää!


2 kommenttia

Elossa!

Hengitys. Sisään ja ulos. Olen elossa. Mutta mitä se tarkoittaa? Mitä kaikkea se voi tarkoittaa? Mitkä ovat elämäni tarkoitukset?

Elämä on enemmän kuin fyysistä elossaoloa. Elämää ovat kaikki elävyyden mahdollisuudet meissä. Elävyyttä on se, että tarkoitusten nälkä kurisee suonissa, elämänhalu lepattaa varpaissa ja tulevan odotus naputtaa pöytää sormilla. Elävyyttä on reagoida, asettua suhteeseen ympäröivän maailman, menneisyyden ja tulevan kanssa, hengittää ja tuntea tässä hetkessä.

Luovuus avaa meille mahdollisuuksia oman olemassaolon kokemiseen. Luovuus avautuu jokaiselle eri tavoin. Joku laulaa suihkussa ja joku hakkaa halkoja. Oleellista ei ole niinkään se, mitä tekee, vaan se, mitä ihmisessä itsessään tapahtuu. Luovaksi toiminta muuttuu läsnäolon ja oman ainutkertaisen kokemuksen kautta. Monesti luovan toiminnan tarkoitus liittyy jo läsnäoloon sinänsä. Luon elämääni, elämäni luo minua. Jokaisella henkäyksellä.

Luovassa toiminnassa meissä piilevät mahdollisuudet pääsevät toteutumaan. Aiemmissa työtehtävissäni niin huumekuntoutujien luovan toiminnan ohjaajana kuin lasten ja nuorten taidekasvattajanakin olen saanut kokea, miten taide houkuttelee meistä esiin eheän puolen monesti silloinkin kun elämä on rikkonaista ja keskittyminen haasteellista. Suurin merkitys oman positiivisen puolen tavoittamisella on juuri elämän vaikeimpina aikoina.

Toisinaan elämänhalu on vaimeampi ja näkymät oman elämän merkityksiin sumenevat. Taiteen tekeminen ja kokeminen voivat tällöinkin tarjota tärkeitä elämässä kiinni pitäviä siimoja, joihin voi tarttua myös hädän hetkellä. Taiteen kautta avautuu mahdollisuuksia elävyyden ja elossaolon omakohtaiseen tuntemiseen. Ja mikä muu voisi olla itseään ja elämänsä tarkoituksia etsivälle ihmiselle tärkeämpää kuin kokemus omasta ainutlaatuisesta olemassaolosta? Voisiko elämän tarkoitukseksi tänään riittää, että on jotakin hyvää, mihin mieli ja keho saavat tarttua? Multa, johon upottaa keväiset sormet, hyvä biisi radiossa tai joku, ketä ajatella. Tarkoitus tuo halun olla elävä, tunteva ja reagoiva. Halun nähdä mitä siemenistä kasvaa tai kuulla sen biisin loppuun asti, kastella maata ja ehkä laulaa mukana.

Taiteessa säröt sallitaan ja inhimillisyyden arvo tunnustetaan. Usein juuri ne herättelevät eniten aistejamme ja haastavat meidät asettumaan suhteeseen oman itsemme ja maailman kanssa. Taide ruokkii elävyyttämme, tarjoaa meille aistillisia elämyksiä ja mielen tarttumapintoja. Taide haastaa kokemaan, tekemään ja valitsemaan omalla ainutkertaisella tavalla. Erehtyminen ja vahingot näyttäytyvät mahdollisuutena jonkin uuden synnyttämiseen. Tätä ajatusta vahvistamalla elämän vaikeuksillekin löytyy helpommin merkityksiä.

Elämällä on uudistuva, luova luonne. Lopulta tarkoitus on reitti, jonka elämämme kulkee; merkitysten koreografia, jossa jokainen liike ammentaa sisältönsä siitä, mitä on tapahtunut sitä ennen. Hetken merkitys nousee läsnäolosta ja luottamuksesta tulevaan. Elämän arvo kumpuaa mittakaavasta ja antaa mahdollisuuden olla osana, osallisena, tästä luovasta kierrosta. Meidän osamme on asettua alttiiksi elämälle, laittaa itsemme likoon yhtä lailla suhteessa itseemme kuin ympäröivään maailmaankin. Hengityksellä on vakaat suuntansa: sisään ja ulos.


Jätä kommentti

”Pienten” oivallusten kasvatusvaikutuksia

Jokainen kasvattaja törmää tällaisiin oivalluksiin toivoakseni joka päivä. Eli nuori tajuaa yhtäkkiä jotakin, joka vaikuttaa häneen pysyvästi positiivisella tavalla. Haluan tässä kertoa yhdestä sellaisesta.

Olin ohjaamassa rasismia käsittelevää nuorten keskusteluryhmää ja pyysin poikia laittamaan paperille, mitkä asiat ovat heidän mielestään yleisimmin rasismin taustalla heidän lähipiirissään. Kaksi asiaa oli selvästi ylitse muiden: Se mistä on kotoisin ja minkä värinen olet. Pyysin heitä miettimään ryhmän toiminnan tavoitteita ja tärkeimmäksi pojat nostivat sen että saataisiin kaikki tajuamaan että ”kaikki me ollaan samanlaisia!”. Lisäksi ryhmässä voitaisiin poikien mukaan keskustella nimittelystä ja kiusaamisesta.

Eräs pojista kertoi että heidän koulussaan on kaksi Afrikkalaista poikaa, joista toista hän kiusaa ja toista suojelee. Hän selitti käytöstään sillä, että se ketä hän suojelee, on pieni, heikko ja säälittää häntä. Sitten ihmettelin ääneen että miksi hän kiusaa sitä toista? Ihon värin vuoksiko? Poika mietti itsekin selvästi asiaa ja selitti hiukan vaivaantuen että ”se tunkee nokkansa joka paikkaan ja on tyhmä neekeri”, mutta selkeästi ei ollut itsekään ihan varma syistä. Pojasta näki selvästi että hän jäi miettimään asiaa. Kun ryhmämme sitten kokoontui seuraavan kerran, poika itse kertoi ennen kuin kerkesin kysyäkään asiasta, olevansa nyt kummankin kaveri. Kun ihmettelin, että mistä moinen muutos, poika kertoi huomanneensa, että se olikin ihan hyvä jätkä.

Tapaus jäi lähtemättömästi mieleeni, sillä se osoitti minulle jälleen kerran miten ”pienillä” oivalluksilla voi olla todella suuria vaikutuksia. Kun poika puhui asian toisille ääneen, alkoi hän samalla kyseenalaistaa omaa suhtautumistaan ja käyttäytymistään, joka lopulta johti muutokseen.

Mieleeni tuli erään nuoren aikanaan kirjoittama runo: ”Yksi ohikiitävä hetki, yksi oivalluksen tulinen sekunti – ja Feenix lehahtaa paikalle hymyillen.”


Jätä kommentti

Kasvatuksellisia keskusteluja lautapelin äärellä

Millainen on hyvä ystävä? Mitä rakkaus on? Miten sydänsuruista selviää? Ketkä ovat tärkeimpiä ihmisiä elämässäsi? Millaisen hyvä teon olet tehnyt toiselle ihmiselle viimeksi? Mitä tunteita sinun on vaikea näyttää? Mikä on omatunto ja mihin sitä tarvitaan? Miksi ihmiset kohtelevat toisiaan joskus huonosti? Mistä riitelet ystäviesi kanssa ja miten olette selvittäneet riidat?

Näitä ja lukuisia muita kysymyksiä nuoret voivat pohtia Minä – sinä – me -kaveripelin äärellä. Kyseessä on kaveruus- ja seurustelukasvatuslautapeli, joka kehitettiin vuonna 2012 Non Fighting Generation ry:n ja Tampereen kaupungin nuorisopalveluiden yhteistyönä. Pelin tarkoituksena on herättää keskustelua kaveruuteen, seurusteluun ja erimielisyyksien ratkaisemiseen liittyvistä teemoista ja antaa nuorille mahdollisuus jakaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan aikuisen ohjaajan ja vertaisten tuella. Pelin avulla nuorten on helpompaa pohtia syvällisiä ja vaikeitakin kysymyksiä yhdessä muiden kanssa ja saada samalla vertaistukea. Pelin päämääränä on osaltaan ehkäistä lähi- ja parisuhdeväkivaltaa tulevaisuudessa.

Peli on suunnattu erityisesti 11 – 12 -vuotiaille tytöille ja pojille. He ovat juuri tulossa ikävaiheeseen, jossa seurustelu- ja ystävyyssuhdeasiat tulevat yhä ajankohtaisemmiksi; mietityttävät ja herättävät kysymyksiä. Ennakoinnin kannalta tämä on kohdallinen vaihe aloittaa kyseisten aihepiirien pohdinta. Peli soveltuu kuitenkin hyvin myös tätä vanhemmille nuorille, eikä elämän peruskysymysten äärelle pysähtyminen ole pahitteeksi aikuisellekaan.

Erityisen ilahduttavaa pelin tekoprosessissa oli, että kehittelyn eri vaiheisiin, suunnittelusta toteutukseen, osallistui parikymmentä nuorta. Pelin muoto lähti jalostumaan pullonpyöritys-idean pohjalta. Pelin kysymyksiä pohdittiin yhdessä nuorten kanssa, jotta niistä saatiin kiinnostavia, nuorten elämismaailmaan sopivia ja ymmärrettävästi muotoiltuja. Pelilaudan ja -korttien visuaalinen ilme on nuoren käsialaa. Pelin ulkoasua ei lähdetty muokkaamaan kaupallisen näköiseksi, vaan itse tehty vaikutelma haluttiin säilyttää. Pelin prototyypin testausvaiheessa nuoret antoivat vielä palautetta pelin kysymyksistä ja säännöistä, ja tekivät nimiehdotuksia pelille. Näiden kommenttien pohjalta peli viimeisteltiin painatusta vaille valmiiksi.

Valmista peliä on käytetty alkuvuoden 2013 aikana jo usean nuorten ryhmän kanssa. Kokemukset ovat olleet hyvin positiivisia. Peli on kiinnostanut nuoria, sen äärelle on maltettu pysähtyä pitkiksikin ajoiksi ja sen teemoista on päästy antoisiin keskusteluihin ja pohdintoihin. Nuorilta on tullut kiitosta pelin ideasta ja ulkoasusta, kiinnostavasta aihealueesta ja helpoista säännöistä. Pelin on huomattu toimivan hyvin keskustelun herättäjänä myös eri kulttuuritaustoista tulevien nuorten kanssa.

Jotta pelin avulla on mahdollista päästä kasvatuksellisiin keskusteluihin ja vaikutuksiin, tulee kiinnittää huomiota muutamiin seikkoihin. Ensinnäkin pelaajaporukan koostumus on olennainen. Pelaajien täytyy pystyä luottamaan toisiinsa, koska pelin tarkoituksena on keskustelu ja henkilökohtaisten ajatusten sekä kokemusten jakaminen. Toisekseen aikuisen ohjaajan rooli on tärkeä. Nuoria ei ole tarkoitus jättää pelaamaan peliä keskenään, vaan ohjaaja on mukana yhtenä pelaajana. Ohjaajan rooliin kuuluu valvoa pelin kulkua, herättää keskustelua, kysellä, pyytää perusteluja ja pohtia esiin nousevia asioita yhdessä nuorten kanssa sekä tehdä pelitilanteesta mahdollisimman turvallinen ja luottamuksellinen. Rauhallinen tila ja tarpeeksi kiireetöntä aikaa mahdollistavat osaltaan antoisiin keskusteluihin pääsemisen. Kun ohjaaja itse osoittaa olevansa kiinnostunut pelaamisesta, hän innostaa esimerkillään myös nuoria osallistumaan pelituokioon.

Jos olet kiinnostunut kuulemaan lisää pelistä, ota yhteyttä vastaava nuorisokasvattaja Maria Tervahautaan: maria.tervahauta (at) nfg.fi


Jätä kommentti

Uskallatko heittää ennakkoluulosi roskiin?

Tänään alkava rasismin vastainen viikko herättelee meitä miettimään omia asenteitamme ja uskomuksiamme muita ihmisiä kohtaan. Oletko sinä koskaan miettinyt mitä kaikkea kohtaan oikeasti tunnetkaan ennakkoluuloa? Tai mistä ennakkoluulosi kumpuavat?

Ennakkoluulolla tarkoitetaan käsitystä, joka on ristiriidassa todellisuuden kanssa. Se voi kohdistua joko yhteen ihmiseen tai ihmisryhmään negatiivisena tunteena. Tämä tunne ei perustu tietoon, järkeen tai tosiasioihin. Ennakkoluulo on oletus jostakin asiasta ennen kuin siihen on tutustunut. Arkipäivässä törmäämme usein erilaisiin yleistyksiin ja oletuksiin eri ihmisryhmästä. Osansa saavat niin nuoret kuin vanhukset, miehet ja naiset, puhumattakaan eri maiden kulttuureja edustavista ihmisryhmistä. On erittäin helppo yleistää yksittäinen kokemus edustamaan kokonaista ihmisryhmää: nuoret roskaavat, vanhukset kiilaavat jonon ohi, miehet ovat parempia kuskeja kuin naiset…

Ennakkoluulot ovat siis mielikuvia, jotka perustuvat tunteisiin tai liian vähäiseen tietoon. Ne voivat muodostuvat omien käsitysten ja arvojen pohjalta, mutta usein kuitenkin ennakkoluulot pohjautuvat muilta saatuihin tietoihin. Ennakkoluulothan ovat yleensä täysin aiheettomia, mutta silti me hyväksymme ne täysin varauksetta. Imemme itseemme vaikutteita ennakkoluuloja varten esimerkiksi ympäristöstämme, vanhemmiltamme, kaveripiiristämme ja mediasta.

Ennakkoluulot voivat purkautua välttelemisenä, solvaamisena, syrjintänä tai vihamielisenä käytöksenä luulojemme kohdetta kohtaan. Tai ne voivat olla ohimeneviä pieniä tekoja, jotka ilmenevät katseina, kadun puolen vaihtamisena tai epäluuloisina ajatuksina. Vaikka emme tahtoisikaan näillä teoilla loukata toisiamme vaan lähinnä suojella itseämme ja omia tunteitamme, ovat tekomme silti loukkaavia. Loukkaavinta minun mielestäni tässä on se, että emme ole valmiita kohtaamaan toista ihmistä, meillä ei ole tarpeeksi kunnioitusta ihmisyyttä kohtaan, jotta uskaltautuisimme oikeasti kohtaamaan tämän nuoren, aikuisen tai vanhuksen, toisin sanoen ihmisen.

Olemme haastaneet Itä-Suomen alueella toimivia yhteistyökumppaneita ja -ohjaajia keräämään ennakkoluuloja roskikseen rasismin vastaisella viikolla. Nähtäväksi jää minkälaisista ennakkoluuloista nuoret ja aikuiset ovat valmiita luopumaan. On ollut kuitenkin hienoa huomata, että yhteistyötahomme ovat valmiita luopumaan omista ennakkoluuloistaan ja myös keskustelemaan nuorten kanssa näistä asioista. Pohjimmiltaan mielestäni on tärkeintä, että jokainen meistä on valmis ravistelemaan omia ajatuksiaan ja ennakkoluulojaan miettimällä ovatko ne oikeasti minun ajatuksiani.

Ensimmäinen askel on siis itse huomata omat ennakkoluuloiset ajatukset, napata ne kiinni itse teossa. Toisena askeleena on mietittävä mistä ne johtuvat, onko minulla sellainen kokemuspohja vai olenko yksinkertaisesti ottanut muiden ajatukset omaan käyttööni. Kolmas askel onkin sitten jo ehkä haastavampi. Olenko minä valmis päästämään irti jostain ennakkoluulostani? Neljännellä askeleella onkin sitten vain lähdettävä toteuttamaan omaa valintaa, pidettävä moraalinen selkäranka ja tehtävä niin kuin itse uskoo.

Eettisen toiminnan kehä näyttää helpolta näin kirjoitettuna, mutta onko se yhtä helppoa toteutettuna. Oletko sinä valmis kokeilemaan? Olisiko Sinulla jokin ennakkoluulo, josta voisit luopua? Olisitko valmis heittämään sen roskikseen?


Jätä kommentti

Tasoristeys – poikien kohtaamispaikka

Sukupuoli määrittää voimakkaasti sitä kokemusta, mikä meillä maailmasta on. Sukupuoli ei ole pelkkää biologiaa, vaan myös sosio-kulttuurinen rakenne, joka pitää sisällään käsityksiä, uskomuksia ja odotuksia siitä, millaisia tyttöjen ja poikien sekä naisten ja miesten tulisi olla. Omaa identiteettiään rakentavat nuoret ovat erityisen herkässä asemassa suhteessa erilaisiin sukupuolisidonnaisiin toimintamalleihin ja odotuksiin. Nuoruus on tilastojen mukaan se elämänvaihe, jossa erityisesti pojat ja nuoret miehet ajautuvat todennäköisimmin joko väkivallan tekijöiksi tai uhreiksi. Siksi on tärkeää, että pojilla on elämässään sekä mies- että naispuolisia luotettavia aikuisia, joiden kanssa pohtia omaa suhdettaan itseensä sekä ympäristöönsä.

Tasoristeys tarkoittaa sekä Helsingin Myllypurossa sijaitsevaa, NFG ry:n ylläpitämää Poikien kohtaamiskeskus Tasoristeystä, että pojille suunnatun sukupuolierityisen ja elämäntaidollis-eettisen väkivallattomuuskasvatuksen toimintamallia. Tasoristeyksen toiminta perustuu elämäntaidollis-eettiseen kasvatusfilosofiaan ja arvokasvatukseen sekä pojille suunnattuun sukupuolierityiseen kasvatustyöhön. Toimintamallia on kehitetty vuodesta 2004 lähtien, ja se soveltuu käytettäväksi esimerkiksi nuorisotaloilla, seurakuntien nuorisotyössä, opetus- ja sosiaalitoimessa, ja monissa muissa toimintaympäristössä, joissa kohdataan puutteellisilla elämäntaidoilla oireilevia poikia. Toiminnassa lähdetään siitä ajatuksesta, että pojaksi kasvamisella on tyttöihin verrattuna osin erilaiset haasteensa. Poikien kulttuuriin voidaan liittää esimerkiksi voimakkaampi kilpailullisuuden korostus kuin tyttöjen kulttuurissa, ja pojat ovat myös tilastollisesti tyttöjä suuremmassa vaarassa syrjäytyä tai ajautua tekemisiin väkivallan kanssa. Poikaerityisessä kasvatustyössä pyritään auttamaan poikia löytämään eettinen ja väkivallaton tapa tuoda esille omaa miehisyyttään.

Väkivaltaiset toimintatavat liittyvät usein heikkoihin elämäntaitoihin, eli nuoren arvo- ja tunnetaitoihin sekä asenteisiin, ja näiden kautta toimintatapoihin. Poikiin liitetään odotuksia miehisyydestä, eikä kulttuuriin sedimentoituneita käsityksiä ja odotuksia välttämättä nuoren kasvuympäristössä kyseenalaisteta. Tasoristeyksessä tavoitteena on auttaa nuoria kehittämään elämäntaitojaan ja siten ehkäistä mahdollista syrjäytymistä tai ajautumista väkivaltaisiin toimintamalleihin. Toiminnassa pyritään tarjoamaan pojille mahdollisuus keskustella oman elämän polttavista kysymyksistä vertaisryhmässä, vapaamuotoisesti rennoissa olosuhteissa, ja samalla he saavat myös mahdollisuuden rakentaa luottamussuhdetta sekä oman, että vastakkaisen sukupuolen aikuiseen edustajaan. Toiminta on vapaaehtoista ja tapahtuu pääosin nuorten vapaa-ajalla, mutta on kuitenkin sisällöltään kasvatuksellista. Tavoitteena on tukea poikien miehisyyttä tavalla, joka edistää väkivallattomuutta kaikissa elämäntilanteissa.

On selvää, että muuttuva maailma tuo mukanaan myös muuttuvat kasvatukselliset haasteet. Viimeaikaisen väkivaltaviihteen parissa vellovan yhteiskunnallisen keskustelun valossa haasteet väkivallattomuuskasvatuksen suhteen eivät ole ainakaan vähenemässä. Tästä syystä Tasoristeyksen kaltaista toimintamallia tarvitaan kipeästi, ja tullaan tarvitsemaan tulevaisuudessakin.


Jätä kommentti

”MIKSI EN TAPPAISI ITSEÄNI?”

Kirjoitin aikoinani eräällä englannin kurssilla filosofisen esseen, jossa esitin itselleni tarkoituksellisen provosoivan kysymyksen: ”why wouldn’t I kill myself?”. Ajatuksenani oli, että kohdistamalla huomion niihin syihin, joiden vuoksi ihminen valitsee elämän eikä kuolemaa, voidaan vahvistaa omassa kokemusmaailmassa sellaisten seikkojen merkitystä, jotka tekevät elämästä kaikista vastoinkäymisistä ja kärsimyksestä huolimatta niin merkityksellisen ja arvokkaan, että itsemurha ei näyttäydy enää tarkoituksenmukaisena vaihtoehtona. Ironista tässä on se, että nyt vuosia myöhemmin työskentelen Non Fighting Generation ry:n ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen yhteistyönä toteutettavassa hankkeessa, ”Valoa elämään – menetelmien kehittämishanke nuorten itsemurhien ehkäisemiseksi”, jossa nuorten itsetuhoisuutta lähestytään monella tapaa samankaltaisesta näkökulmasta.

Ihmisen holistisuus ja nuoren itsetuhoisuus: kehollisuus, tajunnallisuus, situationaalisuus

Hankkeessa kehitämme itsemurhavaarassa olevien 13–25-vuotiaiden nuorten ja nuorten aikuisten tunnistamis- ja yksilöauttamisen menetelmiä terveydenhuollon ammattilaisille, jotka kohtaavat työssään kohderyhmän nuoria. Menetelmien kehittämistyötä ohjaa holistinen ihmiskäsitys, jossa huomioidaan samanaikaisesti yksilön kehollisuus, tajunnallisuus ja situationaalisuus. Tätä voidaan havainnollistaa konkreettisen esimerkin avulla. Nuoruus on tunnetusti voimakkaiden fysiologisten ja fyysisten murrosten aikaa, jolloin suhde omaan kehollisuuteen muuttuu samalla, kun tietoisuus muiden ihmisten omaan itseensä kohdistamasta huomiosta voimistuu. Tutkimusten valossa kielteinen ruumiinkuva muodostaa tyttöjen itsetuhoisuuden erityispiirteen. Sen taustalla voidaan nähdä nuoren omalle fyysiselle ulkomuodolleen (kehollisuus) antamat epäsuotuisat merkitykset (tajunnallisuus), jotka heijastelevat tavalla tai toisella sitä tapaa, jolla merkitykselliset toiset suhtautuvat häneen (situationaalisuus). Tämänkaltainen ihmisen kokonaisvaltaisuus pitäisi ottaa huomioon niin itsetuhoisuuden tunnistamisessa kuin myös yksilöllisen auttamistyön lähtökohdissa.

Ihmisen kokonaisvaltaisuuden ohella tarkoituskeskeinen lähestymistapamme korostaa myönteistä suhtautumista elämään ja sen arvoon, yleisinhimillistä vapautta ja vastuullisuutta, sekä ihmisen vahvuuksia ja mahdollisuuksia. Tarkoituskeskeisen, kasvatuksellista näkökulmaa korostavan lähestymistavan avulla pyrimme täydentämään ja laajentamaan lääketieteellis-hoidollista viitekehystä kohdentamalla huomion erityisesti sellaisiin nuoriin, joilla ei ole diagnosoitua mielenterveyden häiriötä, mutta jotka kärsivät masennuksen, ahdistuksen tai tarkoituksettomuuden tunteista.

Syyt elää: näkökulma tarkoituskeskeiseen lähestymistapaan

Kasvatuksellisesta näkökulmasta nuorten itsemurhien ehkäisemisessä on mielestäni kaksi tärkeää seikkaa: ensinnäkin se, että (1) itsemurhavaaran tunnistaminen ja ennakointi tapahtuisi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa sekä toisaalta se, että (2) auttamistyössä pyrittäisiin tukemaan yksilön selviytymistä myös tulevaisuuden haasteista. Kliinisessä tutkimuksessa ollaan yleensä kiinnostuneita niistä yleisistä riskitekijöistä, kuten mielenterveysongelmat, aiemmat itsemurhayritykset tai läheisen itsemurha, jotka altistavat ihmisen itsetuhoiselle käyttäytymiselle. Näiden suhteen onkin kertynyt runsaasti asianmukaista tietoa, joka on huomioitu myös itsemurhavaarassa olevien tunnistamis- ja auttamistyössä. Tarkoituksenmukaisempaa olisi kuitenkin pyrkiä ehkäisemään nuorten pahoinvointia ja itsetuhoista oireilua ennen kuin ne kehittyvät vakaviksi mielenterveysongelmiksi tai itsemurhayrityksiksi.

Tutkimuskirjallisuudessa on alettu enenevässä määrin kiinnittämään huomiota myös niihin suojaaviin tekijöihin, jotka ehkäisevät itsetuhoista käyttäytymistä sellaisten yksilöiden kohdalla, joilla on elämässään runsaasti itsemurhalle altistavia riskitekijöitä. Esimerkiksi Marsha M. Linehanin ja kumppaneiden tutkimukset viittaavatkin siihen, että ratkaiseva tekijä toteutuneiden ja toteutumatta jääneiden itsemurhien välillä ei välttämättä ole riskitekijöiden suhteellisessa määrässä – toisin sanoen, kuinka pahoja ongelmia, vastoinkäymisiä tai kärsimyksen aiheita yksilön elämässä on – vaan sellaisten suojaavien tekijöiden puutteessa, joiden olemassaolo edesauttaisi vaikeuksista selviytymistä, niiden kohtaamista ja käsittelyä. Linehan ja kumppanit ovatkin kehittäneet tutkimustensa pohjalta mittariston, ”Reasons for Living Inventory”, jonka avulla voidaan arvioida yksilön itsemurhariskiä kartoittamalla hänen eloonjäämis- ja selviytymisuskomuksiaan eli syitä elää kuolemantoiveista huolimatta. Samankaltaista lähestymistapaa edustaa tarkoituskeskeisen lähestymistavan merkittävin edelläkävijä, Viktor Frankl (1905–1997), joka keskittyi elämäntyössään kysymykseen siitä, miten ihminen voi säilyttää tahtonsa elää myös sellaisissa elämäntilanteissa, jotka ovat täynnä kärsimystä ja joista ei ole näkyvissä ulospääsyä.

Elämää suojelevat ajatukset

Jollain ajanhetkellä yksittäinen ajatus, äkillinen mielenyhtymä, muisto menneisyydestä tai kalpeankin toivon sävyttämä näkymä tulevaisuudesta voivat estää jotakuta surmaamasta itseään. Selviytyäkseen elämästä jokainen tarvitsee ”elämää suojelevia ajatuksia”, sellaisia henkisiä kykyjä, joiden avulla elämän mielekkyyttä, merkitystä ja tarkoitusta voi ruokkia ja ylläpitää myös silloin, kun maailma ympärillä tahtoo nujertaa. Tarkoituksettomuuden oireiden kanssa kamppailevan nuoren kasvatuksellisessa auttamistyössä olisikin syytä vahvistaa tämänkaltaisia elämäntaidollisia ominaisuuksia; niiden avulla nuori voisi kohdata ja käsitellä omassa kehollisuudessaan, psyykkisessä tajunnallisuudessaan ja elämäntilanteessaan ilmeneviä ongelmia ja kärsimyksen aiheita myös tulevaisuudessa riippumatta siitä, mitä elämä tuo tullessaan.